24.10.2013
Tämä on tarina David Sylvainin uudesta visiosta ja siitä syntyneestä Quiet Life -albumista.
Hansa Records
Musiikkihistoria on täynnä tarinoita yhtyeistä ja artisteista, jotka muuttavat rohkeasti tyyliään ja tuhoavat siinä samalla suosionsa. Harvassa ovatkin ne davidziggybowiet ja thebeatlesit jotka pystyvät vaihtamaan toistuvasti tyylillistä takkiaan ja vakuuttamaan siinä samalla sekä vanhat että uudet fanit.
Japan julkaisi vuonna 1978 kaksi glam rockin ja punkin makuista pitkäsoittoa, jotka tekivät yhtyeen nimeä hiljalleen tutuksi isommille massoille. Sattuman kautta yhtye päätyi tekemään tämän jälkeen yhteistyötä tuottaja Giorgio Moroderin kanssa ja tätä kautta syntynyt Life in Tokyo -sinkku sai ryhmän uudistamaan soundiaan radikaalisti. Monissa disco-liemissä marinoitu Moroder osasi käyttää synavoimaa niin vakuuttavasti, että nämä soundit ”vuotivat” myös Japanin seuraavalle albumille, kun glamin räime vaihtui popin pehmeyteen.
Muistan tulleeni tietoiseksi Japanin olemassaolosta ensi kerran, kun eräs vanhempi serkkuni esitteli minulle huoneensa muuttunutta sisustusta. Lelut ja piirustukset olivat saaneet tehdä pienessä kammiossa tilaa musiikkilehdille, mankalle, kaseteille ja julisteille, joista löytyi mitä ihmeellisimpiä kampauksia ja vaatteita. Sain pikakurssin monien bändien nykytilaan ja kaiketi niitä myös soitettiin pienestä mankasta, mutta Japanin kuva ja siinä käytetty itämainen fontti kiinnostivat ehkä eniten allekirjoittanutta, vaikka Abbakin näytti häikäisevältä omassa potretissaan. Japanilla oli myös toinen valttikortti: David Sylvainin pehmeän silkkinen ääni, joka pyöri kuin lusikka kahvikupissa ja sai jo valmiiksi vieraalta kuulostavan englannin vaikuttamaan entistäkin mystisemmältä.
Sylvain olikin omaksunut tämän uuden laulutyylinsä vasta äskettäin ja yhtyeen sisällä oli tapahtunut muitakin merkittäviä muutoksia, vaikka miehistö oli pysynyt täysin samana. Richard Barbierin koskettimet olivat syrjäyttäneet Rob Deanin kitaran pääasiallisena taustaäänien luojana, mikä ei muuttanut juuri biisien rakenteita, mutta vaikutti valtaisasti niiden luomiin tunnelmiin. Tätä vahvisti basisti Mick Karnin saksofoni, joka kuului nyt entistä selvemmin rikastuneista taustoista. Merkittävä oli myös muutos rytmipuolella, kun Sylvainin veli Steve Jansen otti rummuista ja perkussioista irti kaikkea uutta ja erilaista, ja Karnin basso sai tutkia uusia tyylejä vapaasti.
Japan ei murtautunut kolmannella albumillaankaan vielä maailmanluokan suosioon, mutta matka kohti suurempia estradeja oli jo kieltämättä alkanut ja Quiet Life olikin ensimmäinen levy, josta yhtye sai kotimaassaan kultaa. Se on myös ensimmäinen pitkäsoitto, jolla yhtyeen soundi löysi sen vakauden ja syvyyden, josta Japan yhä muistetaan. Kulmikkaan glamin jäädessä taakse ja salonkikelpoisen synapopin astuessa mukaan kuvaan bändi kuulosti myös vahvasti juuri omalta ajaltaan. Mainittava on myös se, kuinka paljon Duran Duran lainasikaan Japanilta soundillisesti ja tyylillisesti kautta linjan, mutta musiikkihistoriahan muistaa ensisijaisesti suuret nimet, ei niitä jotka ovat seisseet noiden sankareiden vieressä.
Albumin avaus on edelleen pysäyttävä, kun nimiraita ja sitä välittömästi seuraava Fall in Love with Me esittelevät Japanin uuden soundin. Etenkin nimibiisi tarttuu edelleen kuin purkka tukkaan ja kappaleen pakoton fiilis yhdessä kevyen tuotantojäljen kanssa saa Japanin kuulostamaan linjakkaalta. Kolmantena soiva Despair rakentaa kaupallisen startin jälkeen selkeän linjan, sillä melankolinen ja vähäeleinen kappale on lähes täysin instrumentaali ja sillä kuullaan lähinnä pianoa, koskettimia sekä usvaista saksofonia. Alkuperäisen A-puolen päättävä In Vogue nostaa kierroksia koko bändin liittyessä asteen svengaavampaan fiilistelyyn.
B-puolen käynnistävä Halloween on kuin nopeutettu versio edellisen puoliskon päätöksestä sillä erolla, että nyt yhtymäkohdat duraneihin ovat suorastaan silmiinpistävät. Mitä en ole koskaan täysin ymmärtänyt on puolestaan se, miksi The Velvet Undergroundin klassikoksi laskettava All Tomorrow’s Parties on päätetty lämmitellä yhtyeen toimesta. Kaikki kunnia Lou Reedille, Nicolle ja mestari Andy Warholille, jonka suosikkibiisi tämä kuuleman mukaan oli, mutta en näe mitä uutta ja ihmeellistä kappaleeseen on saatu tuotua Japanin toimesta. Ilmestymisvuoteensa nähden osuvan nimen omaava Alien toistaa kaikkea jo kuultua ja uneliaasti kiekon sulkeva The Other Side of Life jättää mielen haikeaksi juuri sillä sopivan kevyellä tavalla.
Aika kulkee eteenpäin, mutta Quiet Life ei ole kärsinyt kovinkaan paljoa ajan hampaasta. Kolmenkymmenenneljän vuoden takaiset synasoundit kuulostavat tätä nykyä jopa moderneilta, sillä kaikki kulkee sykleissä ja tästäkin kiekosta on vierähtänyt nyt riittävästi aikaa.
Mika Roth
