05.11.2013
Jos satunnaista suurten ikäluokkien edustajaa pyytää nimeämään musiikkitoimittajan, hän todennäköisesti on hiljaa tai vastaa ”Jake Nyman”.
Gummerus
Suomen virallinen musiikkitoimittaja Jake Nyman (s. 1949) on tehnyt pitkän uran mediassa, etupäässä (Yleis)radiossa. Ei aiheetta; Miellyttävä radioääni on oiva käyttöliittymä valtaisaan pop-tietopankkiin ja anekdoottiautomatiikkaan – bonuksena viikset ja yleislupsakkuus.
Vuodesta 1984 vuoteen 2013 kuultu Onnenpäivä, Nymanin pitkäkestoisin ja tunnetuin radio-ohjelma, toi sunnuntaiaamuihin nostalgisia sävelmiä ja miellyttävää mutta musiikkitrivialla läpeensä kyllästettyä jutustelua. Myönnän, että vanhempien harjoittamaan oman nuoruutensa ja sen soundtrackin nostalgisointiin jo teini-ikäisenä kyllästyneenä uusien soundien etsijänäkin Nyman osasi koukuttaa. Ja osaa toki edelleen.
Nymanin kirjallinen tuotanto sisältää triviatietoa, listamasturbointia, anekdootteja ja sujuvaa kerrontaa. Rakas vanha vinyyli jatkaa vauhtiin päässeen veteraanitoimittajan tuotteliasta kirja parin vuoden välein -tykitystä. Kyseessä ei ole vinyylilevyn historiikki vaan vinyylilevyille tallennetun musiikin kera kuljettu henkilökohtaisen musiikkimatkan muistelu. Alaotsake Poimintoja muistojeni levyhyllystä kertoo olennaisimman: taas muistellaan.
Ja mikäs siinä, muisteleminen on Nymanin ydinosaamista. Kirjan luvut on rakennettu vinyylialbumien ympärille. Elviksestä tietenkin aloitetaan ja jatketaan The Beatlesin, The Animalsin ja muiden klassikoiden kautta Deep Purpleen ja Don McLeaniin. Painotus on keskitiessä ja maineensa vuosikymmeniä sitten vakiinnuttaneissa isoissa nimissä.
Nymanin kokeman rokkiräjähdyksen vaikutus lienee ollut mittaamattoman suuri. En ainakaan keksi muuta syytä sille, kuinka hän jaksaa vielä vuonna 2013 muistella ”piitleksiä”, kerta toisensa jälkeen. Ilmiö on liki yhtä tympäännyttävä, kuin ensiaallon punkkareiden kertaukset vuoden 1976 nollavuodesta ja siitä, kuinka Sex Pistolsia ei päästetty maahan. Nymanin suvereeni jutuniskentätaito pelastaa paljon, mutta sata kertaa läpikäytyjen asioiden läpikäynti yhä uudelleen ei tarjoa mitään pureksittavaa.
Poikkeuksia toki löytyy. Ihanasta Ankista lukee aina mielellään, samoin kaikesta siitä, missä Nyman astuu 60-lukunostalgikkosaappaistaan pois. Eero Raittisesta kertovan kappaleen Tunnelin levy -muistot ovat kroonisen levykauppa-asiakkaan näkökulmasta kiinnostavia. Listamies-Nyman tutkailee tilastoja ja hyvän ja suositun musiikin dilemmaa melko kiinnostavasti The World's Worst Record Show -paskuuskokoelman esittelevässä tekstissä (tämä knoppi kertoo paljon: syksyllä 2010 Radio Suomen suomirockklassikkoäänestyksessä sijalle yhdeksän lanaa Kotiteollisuuden Helvetistä itään, ohi fiilaavan ja höyläävän Baddingin!).
On klisee verrata asioita virttyneisiin verkkareihin tai metritavararuisleipään. En toki rinnasta Nymanin kirjallista tuotantoa vanhoihin Adidaksiini tai Fazerin Ruispaloihin, mutta jotain samaa arkipäiväistä mukavuutta kaikista löytyy (Ruispalat paahdettuina, kiitos). Itseni helpolla päästämiseen taipuvaisena ihmisenä olen Nymanin tekstin ystävä. Rakas vanha vinyyli on kepeää pop-kirjallisuutta niihin hetkiin, jolloin elämä antaa luvan vajota nojatuoliin muistelemaan lapsuuden kesien poskia rusettavaa aurinkoa. Niinä hetkinä, jolloin kaipaa jotain herättelevämpää, voisi todeta: olihan se ihanaa, mutta on sitä ilmoja pidellyt sen jälkeenkin.
Teksti: Tuomas Tiainen
Kuva: YLE
