25.03.2014
Nu-metallista on harvoille jäänyt paljon hyviä muistoja. Tässä niistä kuitenkin yksi, ja syyttä suotta unohtunut sellainen.
Jos nu-metal oli jo omana aikanaan aika höpsö ilmiö, on sen höpsöyskerroin vuosien kuluessa vain kasvanut. Hassun näköisiä angstisia tyyppejä verkkareissa rytyyttämässä kolmen soinnun mörkoriffejä, keskiössä lapsuusiän traumoistaan rääkyvä vokalisti ja päälleliimatut hiphop-elementit tuomaan katu-uskottavuutta. Paketti valmis, Parental advisory-tarralla varustettu levy kaupan hyllylle, ja johan on nuorisolla taas samaistuttavaa.
Ohimenevä tai ei, on ilmiöllä kuitenkin paikkansa rockin historiassa. Olen tykästynyt vertaamaan nu-metallia 80-luvun lopun glam-bändeihin. Molemmat olivat ”oikeiden metallipäiden” silmissä halveksuttavia, enemmän pintakoreuteen ja simppeliin iskevyyteen kuin itse musiikkiin keskittyneitä ilmiöitä, jotka oman kohderyhmänsä silmissä näyttivät puoleensavetäviltä. Kummankin elinkaari oli moniin muihin genreihin verrattuna lyhyt, ja samasta syystä – temppuja oli käytännössä vain yksi. Kehittämistyön ja monipuolistamisen sijaan jumppahevin saralla toimineet levy-yhtiöt ja orkesterit tyytyivät lypsämään yhtä ja samaa dollarihimoissaan kunnes kohderyhmä joko kyllästyi tai kasvoi ulos verkkareistaan.
Valtaosa genren tarjonnasta olikin umpitylsää ja laskelmoivaa höttöä, mutta seassa on myös useampia bändejä, jotka onnistuivat (tai vähintäänkin pyrkivät) laajentamaan ilmaisuaan ja pysyttelivät omilla poluillaan. Esimerkiksi Deftones, Korn ja toki ihan omassa sarjassaan paininut Rage Against The Machine menestyivät enemmän tai vähemmän omilla ehdoillaan, ja onnistuivat, kuka paremmin, kuka heikommin, luomaan aikaa kestäneitä, omalaatuisia pitkäsoittoja. Jälkimmäisinä mainitut olivat Sonyn omistaman Epicin leivissä. Samalle puljulle levytti myös artikkelin aihe, Ultraspank. Mikset siis ole kuullut tästä upeasti nimetystä bändistä aiemmin?
Kalifornian Santa Barbarasta kotoisin ollut orkesteri oli alunperin vain Spank, mutta koska tuo hieno nimi oli jo varattu, löytyi eräästä Spike Leen elokuvasta titteliin ultraa. Kasarilla kaikki oli turboa, ysärillä superia – paskat niistä, 00-luku on ultraa! No juu. Bändi julkaisi nimettömän debyyttilevyn vuonna 1998. Vähälle promootiolle jäänyt, industrial-elementtejä yltiöpäiseen aggropomputteluun yhdistellyt albumi myi kehnosti, mutta vei sentään Ultraspankin pitkäksi aikaa tien päälle, ja lopulta erinäisten mutkien jälkeen toisenkin kerran studioon. Lopputuloksena syntyi Progress.
Levyn titteli kuvailee sen sisältöä varsin osuvasti – ja toisin kuin kansikuvan koe-eläin, on itse musiikki kehittynyt juuri sopivassa suhteessa. Vaikeuksien kautta voittoon-mieliala toi bändin soundiin sen kaipaamaa persoonaa, jota ahkeran kiertämisen parkkiinnuttama lihasmassa tiivistää mukavasti. Industrial-vaikutteineenkin Ultraspankin ilmiasu on aika luonteva ja tasapainoinen, särövallin läpi pääsee ilmaa. Biisit ja äänimaailma heijastelevat omaa aikaansa, mutta kyllä Progressin tarjonnasta suurinta osaa kuuntelee punastelematta.
Toki kappalerakenteet ovat sangen kertosäe-painotteisia, ”kolme sointua, yksi sormi”-tyyppiset ärjyriffit pahimmillaan aika puuduttavia, eikä konesoundeilla kikkailukaan ole varsinaisesti taannut albumin pitkäikäisyyttä. Pari biisiäkin voisi ihan hyvin tiputtaa kyydistä pois, vaikka Progress on aikansa luomukseksi harvinaisen maltillinen kestoltaan. Joo, piilobiisi pitää kelata esiin, eikä se ole edes kummoinen. Jollen levyä kuunnellessani tuntisi vahvaa nostalgiaa, ja näkisi aivojeni filminauhalla sen kappaleiden siivittämien sekavien skenaarioiden tapahtumia, voi olla, että ei tuntuisi yhtään missään. En kuitenkaan suostu myöntämään, että nostalgia olisi pääsyy Progressin viehättävyyteen.
Ei, jutun juju on Ultraspankissa itsessään – kun sovitukselliset ideat, tarraavat melodiakoukut ja sinnikäs asenne kohtaavat oikeassa kulmassa, on aikaansaannoksina unohtuneita timantteja. Nokkelasti uuteen nousuun suvantonsa myötä kääntyvä Stuck, grunge-piirteitä oivallisesti rakentuvaan kertosäemehusteluun käyttävä Smile, todella pervosti itseään tanssilattialle ujutteleva Click, ja ennen kaikkea levyn päättävä voimaballadi Where (joo, piilobiisiä ja yhtä välisoittoa vaille kaikki kappaleet ovat yksinimisiä – mahtavaa!) perustelevat albumin aseman unohtuneena oman genrensä klassikkona.
Parasta olisi, jos ei tarvitsisi puhua unohtuneesta klassikosta. Muun muassa edellämainittuja kappaleita olisin Jyrkissä ja MTV:llä tuijotellut Scott Stappin tai Fred Durstin sijasta enemmän kuin mielelläni. Toisin kävi, Progress koki saman kohtalon kuin debyytti, Ultraspank lakkasi olemasta ja levy saattaa edelleenkin tulla silloin tällöin alelaareissa vastaan. Kenties haluaisit antaa sille mahdollisuuden.
Teksti: Aleksi Leskinen
