03.05.2014
Vuodesta 2011 toiminut Katakombi yhdistelee ilmaisussaan doom-piirteitä monenlaisiin omintakeisiin suuntiin. Lopputulemana on arvaamattomuutta ja yllättävyyttä pursuavaa, mutta tukeviin ja näkemyksellisiin raameihin tukeutuvaa ryöpytystä. Ensimmäinen julkaisu, C-kasettina ja tiedostoina liikkunut Hämärän vartija (2012) väläytteli huomattavaa potentiaalia, ja sille seuraa jatkoa 12’’ mini-LP:n muodossa tarkalleen 9.päivä toukokuuta. Utelimme orkesterilta menneitä, olevia ja tulevia. Herrat Saarikoski (kitara) ja Donner (laulu, basso) vastasivat.
Katakombista ei ole jaeltu taustatietoa mitenkään yltäkylläisesti, joten lähdetäänpä liikkeelle ihan perusasioista. Mistä orkesteri on peräisin, ja missä se on nyt?
Saarikoski: Syksyllä 2011 minä, Donner ja Mrcö (rummut) päätimme lähteä vetämään hidasta ja raskasta doom metallia puhtaalta pöydältä. Sessiot poikivat heti karuja mutta omintakeisia demoja, ja havaitsimme että biisimme murtautuvat itsestään ulos doomin perinteisistä rajoista. Muutamien treenien jälkeen todettiin että kokonaisuudesta puuttui vielä jokin elementti. Se löytyi kun Olavi (syntikat) liittyi joukkoon, ja Katakombi syntyi.
- Nyt takana on tusinan verran keikkoja ja yksi kasetti. Toinen äänite, tällä kertaa mini-LP 12” vinyylillä, julkaistaan toukokuun alussa 2014. Kiertuetta kehitetään syksylle.
Katakombin musiikista löytyy monenlaisia piirteitä psykedeelisestä synaulinasta ruhjoviin riffimoukareihin, ja siltikin bändi kuulostaa yhtenäiseltä, omalta itseltään. Miten tyylisuunta on muotoutunut?
Donner: Tyylisuunta tulee biisien sivutuotteena. Emme pyri mitenkään erityisesti kuulostamaan tietynlaiselta, vaan kaikkia ideoita kokeillaan. Lopulta kun on läjä biisejä, ihmetellään että millainen kokonaisuus niistä tulee. Ainut selkeä, minun henkilökohtaisesti aistimani ja jopa vähän tiedostamatonkin päämäärä tekemisessä on, luoda aina jotain vähän uudenlaista. On kuitenkin selvä juttu että biiseissä kumarretaan aika moneen suuntaan. Tällä hetkellä kaiverretaan enemmän death-metal vaikutteista kamaa, myöhemmin varmaan lisätään jotain uutta.
Bändin sanoitusmaailma jättää paljon tulkinnan ja arvailun varaa, mutta kovinkaan hilpeitä mielikuvia suomenkielinen maalailu ei aivoihin jätä. Katakombin musiikki, sanoitukset ja niiden ilmaisutapa kuitenkin tuntuvat niinikään yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Millainen on sanoituksen rooli biisien syntyyn? Rakentuvatko sanoitukset sävellysten myötä tukipilarimaiseksi kokonaisuuden osaksi, vai etsittekö ennemmin musiikilla sanoitusta tukevaa tunnelmaa?
Saarikoski: Biisit syntyvät tyhjästä. Tyhjän päälle heitetään limaa ja rustoja riffien, komppien ja soundien muodossa. Kun materiaalissa alkaa tuntua värinää, seosta hämmennetään treeniksellä ja siihen lisätään erilaisia kudoksia. Usein tällä menetelmällä saadaan aikaan jonkinlainen elävä kokonaisuus, jolla ei kuitenkaan välttämättä ilmene minkäänlaista omaa tahtoa. Näitä epäsikiöitä joudutaan valitettavasti usein amputoimaan tai heittämään kokonaan menemään. Joskus kuitenkin luu ja liha kohoaa lattialta ja alkaa kertoa omaa tarinaansa. Silloin kuuntelemme ja seuraamme oliota niin kauan että biisi on valmis.
Donner: Juuri näin. Usein riffeistä alkaa itsestään aistimaan tietynlaisia kuvia ja tunteita, jotka muotoutuvat sanoiksi. Tämä tapahtuu toisinaan ihan alkuvaiheessa biisin nimenä tai myöhemmässä vaiheessa, jolloin sanat vuorovaikuttavat uudestaan musiikillisen tulkinnan kanssa ja kappale herää voimakkaampana.
Ensimmäinen demo Hämärän vartija (2012) keräsi puoleensa melko yksimielisesti kiinnostunutta ja kiitollista palautetta – aina Englantia myöten. Alkaneen vuoden kuluessa pitäisi ilmeisesti ilmaantua toisen julkaisun. Miten kuvailisitte tulevaa levyä suhteessa tähänastisiin aikaansaannoksiin?
Donner: A-puolen Väärä kuu on monumentaalisempi kuin aiemmat biisimme.
Saarikoski: Kummallakin äänitteellä kuljetaan useassa paikassa ja ajassa. Uusi äänite on ensimmäistä kylmempi ja pimeämpi ja kontrastit ovat syvempiä.
Omaan korvaani uusi materiaali kuulostaa soundien puolesta vähän modernimmalta, äänimaailman estetiikka on erilainen, päällekäyvämpi. Hämärän vartijan ote tuntuu pohdiskelevalta verrattaessa vaikkapa tuoreemman Liejuhaudan vanki –kappaleen raastavaksikin kääntyilevään ryöpytykseen. Bändin ulosannin hiljaisemmat osuudet ovat aiempaa painostavampia. Herää ajatus, että Katakombi pyrkisi kehittymään etsimällä ilmaisunsa rajoja aika väkivaltaisella otteella. Kuinka suunnitelmallista bändin toiminta on?
Donner: Ensimmäiset tuotokset tuli aika helposti, mutta nykyään joitain juttuja suunnitellaan aika perusteellisesti. Uusissa biiseissä on sittemmin kartoitettu tilaa entistä oudommilta alueilta, sen sijaan että olisi valittu ilmeisin helppo ratkaisu. Tämän seurauksena biisejä onkin työstetty enemmän. Toisaalta, pitää muistaa että myös spontaani ilmaisu kuulostaa hyvältä, joten sitäkin pitää vaalia.
Viime vuosien aikana doomin ja psykedeelisten elementtien varaan rakentuvaa musiikkia on alkanut nousta esiin, ja varsinkin suomalaisten bändien taso (etenkin suhteessa alati kasvavaan määrään) on pääosin varsin kova. Sitä kuvittelisi, ettei niin äärimmäiseksi laskettavaa tyylilajia pystyisi kääntelemään kovin monenlaisiin suuntiin. Toisin näyttäisi olevan tosiasioiden laita. Tuliko Katakombista oma itsensä ihan vain osiensa summan sattumanvaraisena tuloksena, vai löytyykö tyylivalinnan takaa jokin suurempi kollektiivinen periaate tai vastareaktio?
Saarikoski: Sattumanvarainen myötäreaktio jonka aineksina ovat musiikki, ystävyys ja vitutus normaalia elämää kohtaan.
Donner: Kyllä. On mahtavaa että on tämmöinen skene, jossa tehdään ja digataan hyvää musiikkia. Käsitys siitä, että suomesta tulee enemmän erilaisia ja suuntaa näyttäviä bändejä kuin muualta, pitää paikkansa myös mun mielestä. Aavemaiset ja pelottavat visiot syntyy ehkä luontevammin talven keskellä kaljatölkit kohmeisissa käsissä.
Sivusta seuraajan silmin undergroundimman kotimaisen metelin keskellä on nähtävissä tietynlaista ideologista yhteneväisyyttä. Bändit eivät esittele itseään kovinkaan laveasanaisesti, ja mikäli pilkettä silmäkulmassa on, ei sitä ainakaan päällepäin ole helppoa erottaa. Tärkeintä tuntuu olevan itse ydin, eli musiikki, ja sen usein varsin dramaattinen ja taiteellinenkin visuaalinen esiintuonti. Ikään kuin kuulijan aliarvioinnin tai kiihkeän tuputtamisen sijasta musiikillisten luomusten annettaisiin itse etsiä omat ystävänsä. Katakombin olemuksessa on havaittavissa tällaisia piirteitä. Perustuuko bändin toimintatapa silkkaan luontevuuteen, ja onko siinä jokin ideologinen, syvempi taso?
Donner: Katakombinkin edustama synkkä estetiikka ja sen diggailu, tukee tosiaan johonkin kollektiiviseen vitutuksen tai ahdistuksen patoumaan, joka luo edellytykset tuntea jotain voimakasta synkkien juttujen kautta.
Saarikoski: Tehdään sellaista musaa mitä itse huvittaa kuunnella, ja jos joku muu siitä tykkää niin mikäs siinä... Kliseistä mutta totta. Ideologiat voidaan biiseissä laittaa uuteen järjestykseen sen mukaan minkälaiseen historialliseen tunnelmaan biisi sijoittuu.
Toistaiseksi olen täpärästi onnistunut missaamaan Katakombin livenä, mutta kuulopuheiden ja kuvamateriaalin mukaan bändi suhtautuu lavaolemukseensa asianmukaisesti – eli hyvällä annoksella mystiikka, raivoa ja teatraalisuutta. Pohditteko livetoimintaa paljonkin, vai onko homma enemmän ”perinteikästä”, katarttista demonien lahtaamista?
Donner: Suhtaudumme keikkoihin niiden ansaitsemalla kunnioituksella. Livenä nähtävä esiintymisrituaali huipentaa treeniksellä kerätyn yhteisen synkän tunteen.
Saarikoski: Keikat voi kokea monella tavalla. Livenä kappaleet syntyvät aina uudelleen.
Donner: Kyllä, ja kuten Saarikoski aiemmin vihjasikin, livenä bändit yleensä toimivat parhaiten, joten paikalle kannattaa tulla. Ehkä ensi kerralla otamme teemaksi tuon katarttisen demonien lahtaamisen.
Onko Katakombin toiminnassa ja aikaansaannoksissa jotain, mitä haluaisitte muuttaa tai parantaa?
Donner: Ei. Menneet keikat ja tekeleet kuvaavat sitä hetkeä kun ne on tehty, jos niitä nyt alkaisi muokkamaan olisi kaikki yhtä 2014. Toisaalta, mikäli joskus on tuntunut tai tuntuu, että toimintaa pitää muokata johonkin suuntaan niin se tehdään.
Teksti: Aleksi Leskinen
Promokuva: Marco Manzi
Logokuva: Katakombi
Kansikuvat: Heikki Hautala
