06.11.2015
Oiva Väre on taivaltanut pitkän matkan siitä, kun bändin demo päätyi kymmenen vuotta sitten käsiini. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt esikoisalbumi Jetro lupaili jo vaivattomalla vedollaan paljon, mutta vasta äskettäin julkaistu Kahlekuningas-pitkäsoitto sai oululaisryhmän polveilevan rockin asettumaan täysin uomiinsa. Desibeli haastatteluun vastailivat bändin rumpali Pekka Mertala ja laulaja-kitaristi Hannu Hautanen.
Oiva Väre julkaisi Osa jotain suurempaa pitkäsoittonsa reilu kaksi vuotta sitten. Ero tuon kiekon ja tuoreen Kahlekuningas -albumin välillä on melkoinen, mutta kehitys ei suinkaan tapahtunut itsekseen vaan vaati pitkällistä työtä.
Hannu: - Levyn tekeminen säveltämisineen, sovittamisineen ja lopulta äänittämisineen oli tehokas rupeama, joka kesti vajaa puolitoista vuotta ensimmäisistä keikkavedoista levyn julkaisupäivään. Tuona aikana käytiin läpi tarkkaan asiat joita haluamme tuoda esille ja millä tavalla. Soundin kehitys tapahtui konkreettisimmin keikoilla ja niiden jälkeisissä jälkilöylyissä, joissa tuumailtiin kappaleiden rakenteet, yleisön reaktiot ja enimmäkseen uusista kappaleista koostuneiden settien toimivuus.
Hautanen korostaa että pyrkimyksenä oli, ja on edelleen, saattaa livesoundi ja levysoundi mahdollisimman lähelle toisiaan. Urakka on ollut välillä melkoista vääntöä, mutta onnistunut lopputulos oikeutti kaiken raadannan. Ja näin ponnistelusta puhuttaessa, uutukaisen nimi on siis Kahlekuningas, mutta kuka tuo kahleiden voimia vastaan kamppaileva henkilö on ja mistä hän vapautuu - tai ainakin pyrkii vapautumaan?
Pekka: - Kahlehdittu, kahleiden muoto ja kahlehditun suhde kahleisiinsa vaihtuvat joka biisissä. Ja toisaalta mitä on vapaus? Vapautta jostain vai vapautta johonkin? Eskapisti-kappaleessa toteamme, että ”niin paljon paremmin ois ihmislasten laita jos me kaikki olisimme kahlekuninkaita”. Toisin sanoen helpompaa olisi jos voisimme luopua joistain kahleista ja siitä, että ymmärrämme jotkut asiat kahleina. Eihän tuosta toki ”me ollaan sankareita kaikki” -tyyppistä anthemia saa, mutta kyllä tämä tematiikka tuntuu kuulijoita puhuttavan.
No kiistatta se puhutteli allekirjoittanutta, ja oli yksi merkittävä syy, että ensinnäkin haastattelin bändiä. Levyn saatteen mukaan Kahlekuningas äänitettiin vain viidessä päivässä, eli kiirettä piti mutta kääntyikö kiire lopulta tekijöitä vastaan? Oletteko itse tyytyväisiä pikavauhdilla luotuun levyyn?
Pekka: - Lähes koko levy tosiaan purkitettiin lauluja myöten livenä kaikki samassa huoneessa ilman luureja soittaen. Perkussiot, taustalaulut ja osa liidilauluista nauhoitettiin jälkikäteen, mutta esimerkiksi Cro-Magnonin miehen kohdalla oli alusta asti selvää, että biisiä ei voi laulaa yksin luurit päässä steriilissä studiokopissa, vaan se pitää vetää illan viimeisenä biisinä ja mielellään muutamalla oluella ryyditettynä. Näin myös tehtiin. Kokemuksena viiden päivän band camp oli hieno ja toivottavasti ei ainutkertainen.
Hannu: - Kyllähän se oli mahtava kokemus ja lopputulokseen ei voisi olla kuin tyytyväinen. Vaikka aluksi epäilytti, että onko tuota kappalemäärää mitenkään mahdollista saada kasaan viidessä päivässä, mutta työskentelytapa osoittautui toimivaksi ja tehokkaaksi, niin jännitys muuttui puhtaaksi innostukseksi. Ja mitä olueen tulee, niin ykkösolutta nautimme kieltämättä suhteettomia määriä. Levy on siis vetäisty vahvalla työmoraalilla ns. ykösellä purkkiin.
Pohdittaessa mitä muutama lisäpäivä olisi tuonut mukaan kokonaisuuteen, Pekan mielestä pari treenisessioissa pois pudotettua biisiä olisi ehkä saatettu saada vielä kuosiin. Hannun mielestä jo yhden lisäpäivän avulla olisi jälkiäänitetyt perkussiot ja laulustemmat saatu samalla kertaa purkkiin, mutta mitään sen ihmeellisempää olisi tuskin enää kummankaan mielestä syntynyt. Johan siinä tulee fysiikkakin vastaan, kun viiden päivän jälkeen oli jo havaittavissa uupumusta.
Kaikki kappaleet ovat syntyneet kahdesta kynästä, joten ovatko bändin kaksi muuta jäsentä vain hiljaisia yhtiökumppaneita? Ja tähän liittyen: kuinka demokraattinen Oiva Väre mielestänne on?
Pekka: - Kaikkea muuta kuin hiljaisia! Ratkaisu äänittää levy livenä, ja keskittyä sovituksissa sellaisiin ratkaisuihin, jotka sillä metodilla toimisivat, oli kitaristimme Samulin ajatus, ja hyvä ajatus olikin. Niin ikään basistimme Petterin päätös vaihtaa sähköbassosta kontraan on muovannut soundimaailmaa ja sovituksia huomattavasti. Lisäksi teksteistä keskustellaan paljon koko porukalla. Esimerkiksi Kyllä me tiedämme -biisissä kerrottiin alun perin, mikä mysteerikaveri on miehiään. ”Hiljaiset” yhtiökumppanit olivat kuitenkin sitä mieltä, että on parempi jättää arvoitus avoimeksi. Oikeassa olivat. Ainakin venäläiseen vaalikäytäntöön verrattuna olemme hyvin demokraattisia.
Kappaleiden tekstit ovat tummia, paikoin suorastaan synkkiä, kuten totesin levyarviossa. Onko elämän autuudesta, auringonpaisteesta ja näteistä tytöistä kesämekoissa laulaminen siis pannassa, ainakin noin positiivisesta kulmasta?
Pekka: - Nätit tytöt eivät ole missään nimessä pannassa, mutta en tiedä miten Hannu ja stemmamiehet suhtautuvat kesämekoissa laulamiseen. Vakavasti puhuen tekstien suhteen ei ole olemassa mitään julkilausuttuja tai sanattomia dogmia, mutta tottahan se on, että biisiemme päähenkilöt tapaavat kulkea kadun varjoista puolta.
Hannu: - Synkkiä aiheita tai ei, niin kyllä mielestäni monesta kappaleesta löytyy myös se huvittavakin näkökulma. Cro-magnonin ja Vallattoman päähenkilöt ovat mielestäni kaikessa traagisuudessaan hyvinkin koomisia hahmoja.
Totta, noissa raidoissa on tosiaan göstasundqvistmaista mustaa komiikkaa, joka tuntuu istuvan suomalaiseen psyykkeeseen kuin lato pohjalaiselle pellolle. Mistä Johnny Cash vain lauloi on aika mielenkiintoinen biisin nimi, mutta Pekan mukaan mustiin pukeutunut legenda ei ole kovinkaan suuri vaikuttaja ainakaan musiikillisessa mielessä. Nimi nyt vain sattuu viittaamaan Folsom Prison Bluesiin, joka sekoitti aikoinaan ison veden takana melkoisesti pakkaa ja sopi albumin teemastoon.
Mahdollisia musiikillisia vaikutteita ja vaikuttajia puntaroidessa käykin ilmi, että ryhmän maut risteävät melkoisesti toisistaan.
Pekka: - Samuli kuuntelee ja fanittaa tuottajia, kuten T-Bone Burnettia, Hannu 70-luvun progea ja Neil Youngia. Petterin levylautasella pyörii sekalainen kattaus Mikko Alatalosta Pekko Käppiin ja itse olen ollut jo pidemmän aikaa päättymättömän tuntuisella Springsteen-tripillä. Ei se huono cocktail tunnu olevan.
Maut ovat siis moninaiset ja tavat tehdä asioita ovat muuttuneet matkan varrella melkoisesti, mutta mihin asti tämä muutos tulee tulevaisuudessa oikein johtamaan?
Pekka: - Seuraavan sähköisen pitkäsoiton suhteen emme ole vielä linjauksia tehneet. Hyvin todennäköiseltä vaikuttaa, ette teemme seuraavaksi kokonaan 100 prosenttisen liven ja luomun akustisen ”travelling band” -tuotoksen. Merkittävä osa keikoistamme on täysin akustisia, siis ilman PA:ta tai mitään. Näillä keikoilla olemme toistuvasti löytäneet itsemme tilanteesta, jossa ei ole enää niinkään ”bändiä” ja ”yleisöä” vaan vain yksi orgaaninen kollektiivi. Rippeitä näistä hetkistä olisi mukava saada myös taltioitua laajempaankin levitykseen.
Jos Oiva Väre olisi rakennus se olisi...
Pekka: - Rakennusinsinöörin ja konservaattorin taidolla rakentama ja restonomin rakkaudella isännöimä lukaali, jossa loisii yksi kasvatustieteilijä.
Hannu: - Syrjäinen keskiolutkuppila, joka on muutama kerran vuodessa auki useamman päivän ajan vuorokauden ympäri ja siellä loisii yksi kasvatustieteilijä.
Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain on jäänyt sanomatta niin nyt olisi sen sanomisen aika.
Hannu: - Jos nyt saa lähettää terveisiä, niin mahottoman paljon terveisiä Anssi Alajuumalle Tampereelle! Hän oli Kahlekuningas-levyn äänittäjä ja miksaaja ja teki kyllä miehen työn!
Mika Roth
Kuvat: Pasi Lehtinen
