03.02.2017
Korpolompolo ei juuri paljastele taustojaan tai vaikuttimiaan, vaan luottaa musiikin sanaan. Triomuotoinen bändi on julkaissut kolmen vuoden aikana yhtä monta EP-levyä, jotka kolmikon mukaan muodostavat triptyykin. Eli tämän vajaan tunnin mittainen musiikkiannos on siis eräänlainen, kolmiosainen taideteos? Mitäpä sitä tähtäintä pitämään matalalla, kun koko taivas aukeaa yllä vapaana?
Kolmen EP-levyn kokonaisuus käynnistyy vuonna 2014 julkaistulla A.D. 3014 -kiekolla, joka on mitoiltaan myös julkaisutrion massiivisin. Neljän kappaleen ja reilun 24 minuutin mittainen musiikkiannos sijoittuu jonnekin Hawkwindin ja Hendrixin välimaastoon, harmi etteivät Hector ja Humble Pie ole mahtuneet isommin mukaan ryhmän h-sanakirjaan, sillä kasvunvaraa olisi ollut.
Retrohtava stoner vinkkaa kyllä silmää popin suuntaan, mutta vain Biisonit palaa saa lieskat loimottamaan sinisellä liekillä. Hieman toisenlaista kulmaa edustaa puolestaan Poppamies, josta nousee toistuvasti mieleen jonkin ihmeen takia Sielun Veljet ja pari muutakin outo-rockin taitajaa. Ovatko nämä city-shamaaneja Waltarin jalanjäljissä, ja mistä lyriikat oikein kertovat? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Itse etsintä on kyllä hauskaa puuhaa, ja olisin voinut tehdä sitä pidempäänkin.
Vuoden 2015 Profeetta siirtää Korpolompolon tunturin kylkeen kyhätystä poro-pizzeriasta alas laskettelukeskuksen kylkeen, jossa rock raikaa kuin Kingston Wallilla konsanaan. Onneksi yhtye ei yritä olla liikaa pohjoisen Kula Shaker, vaikka mystinen itä puskeekin pinnalle kuin sitar parrakkaiden beatlejen touhuissa. EP on kolmikon lyhyin, napakoin ja mitäänsanomattomin, mutta sekin tarvitaan koko kuvan luomistyössä.
Naula on terävä sohaisu boogaavamman rockin pariin ja Kultakaupunki kiskoo ylle entistä tiukempia trikoita, mutta vasta hitaammin groovaileva Kuningas on kuollut saa sydämen todella sykkimään tässä kyynisessä rinnassa. Elvis on kenties lähtenyt lopullisesti maallisesta rakennuksesta, mutta sumuisen ja savuisen happorockin veto saa kyllä raadotkin nousemaan, joten älä suotta makoile enää Lasarus-Elvis. Tyylillisesti tämä triptyykin keskiosa oli vaikein ymmärtää ja jäsentää, vaikka musiikillisesti kyseessä taitaa olla simppelein teos. Helppous ei ole helppoa.
Tarinan asianmukaisesti sulkeva Loppusoitto asettuu taas fuzzimpaan virtaan, stonerin ja sludgen toimiessa oivallisina tontinrajoina. Biisonit palaa II on juuri niin suora jatko ensimmäisen EP:n mainiolle raidalle, kuin mitä nimi antaa ymmärtää. Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen on muuten äärimmäisen suositeltava kirja kaikille omaan ajatteluun pystyville, sekä erityisesti niille, joiden mielestä yksi ihmisryhmä on syystä tai toisesta etuoikeutetumpi kuin toinen. Eikä tämä biisikään hullumpi ole.
Noitanainen on aivan puhdasta Black Sabbathia – mikä on siis vain hyvä asia tässä yhteydessä. Aavelaiva seilaa taas kuin savua bluesiinsa saanut Gary Moore, joka ei jaksa soittaa kuin puolet nuoteista. Tämän hyytävän numeron myötä triptyykki saa päätöksensä, ja kyseessä on toden totta melkoisen tykki trippi, jonka sulattelu ja käsittely ottaa yllättävän pitkän ajan.
Tarina ei kerro onko Korpolompolo siirtymässä uusien haasteiden pariin, vai oliko tämä tässä. Onko luvassa suurempia kokonaisuuksia, peräti pitkäsoittomuodossa? Kuullun perusteella moiseen olisi eväitä, kunhan yhtye osaa tiputtaa turhat vellomiset pois trippailustaan. Lisäksi jäin kaipaamaan selkeämpiä johtoteemoja ja/tai kulminaatiopisteitä, jotka olisivat jäsennelleet kiekkoja paremmin. Eikä tässä mitään radiohittejä kaivata, vaan enemmänkin variointia ja joskus jopa entistäkin karsitumpaa ilmaisua. Lupaavaa silti.
Mika Roth
