Tool

Kun Tool ia odotettiin lavalle Kööpenhaminan tummuvassa illassa, niin tunnelmat yleisössä olivat hyvin kahtalaiset: toiset odottivat kuin messiaan toista ilmestymistä ja toiset eivät olleet kuulleet koko bändiä ja ihmettelivät, että miksi edes tulla katsomaan aktia, joka ei ole julkaissut musiikkia yli vuosikymmeneen. Hyvä kysymys sinänsä. Itsekin olin nähnyt heidät viimeksi 2006 Ruisrockissa eivätkä he silloin pystyneet lunastamaan odotuksia, vaan keikka tuntui jokseenkin ulkoaopiskellulta.

Bändi saapuu esiintymään hyvin tavanomaisissa vaatteissa ilman mitään rockteatraalisuutta. Kitaristi Adam Jones on antanut hiustensa ja basisti Justin Chancellor partansa harmaantua. Poikkeus on laulaja James Maynard Keenan, joka on pukeutunut englantilaiseksi 70-luvun punkkariksi värikkäine irokeeseineen. Hän on kuitenkin lavan takana eikä häntä valaista koko esityksen aikana. Hän ei ota katsekontaktia yleisöön, vaan tuijottaa maanisesti lavalle. Laulajan uhmakkuus tuntuu huokuvan ”Ottakaa tai jättäkää” -asennetta.

Setti lähtee liikkeelle Ænimalla. Suurin osa yleisöstä on haltioissaan, mutta tuntuu kuin vanhuus alkaisi painaa. Kappale rämmitään loppuun minimi-intensiteetillä eikä levyiltä tuttua, tiukkaa soitto-otetta ole havaittavissa. Sama vaitonaisuus vaivaa myös seuraavaa The Pot-hittiä.

Saavuttaessa Parabolaan vaitonaisuus alkaa hälvetä ja bändin yhteissoitto lukkiutuu raiteilleen. Valomies tykittää taustalle Toolin tavaramerkiksi nousseita kryptisiä musiikkivideoita, jotka ajoittain jaetaan vielä kahtia puolivälistä. Tämä tuntuu lisäävän niiden painostavuutta. Lihava jumalolento heittelee humanoidihahmoja mielensä mukaan laidasta laitaan. Valtava, metallinen seitsensakarainen tähti (septogrammi?) pyörii lavan yllä heittäen valokeiloja sinne tänne. Tätä varten sitä kannatti raahautua Tanskaan asti.

Jännitys tiivistyy, kun seuraa Toolin uudet kappaleet Descending ja Invincible. Ja luojan kiitos ne ovat hyviä, jopa keikan eräitä kohokohtia. Maynard laulaa kuin bändin tilaa ruotien: ”I am struggling / but it’s too late to give in”. Välissä esitettävän Schismin I Know the Pieces Fit ei ole koskaan tuntunut niin ironiselta. Toolin jäsenet pistävät todella itsensä likoon. Jopa ensimmäiseltä EP:ltä irrotettu Sweat tuntuu tuoreelta.

Loppu onkin pelkää laskettelua tunnelmannostattajasta toiseen, kun yleisö syö jo kädestä. Jambi ja Forty Six & 2 menevät hurmoksessa. Matalaa profiilia pitänyt rumpali Danny Carey pääsee näyttämään näissä kyntensä. Yleisön laulu Vicarious-hitin aikana nousee hiljaiselle miksatun Maynardin yläpuolelle, vaikka hän on ottanut megafonin laulunsa tueksi. Keikka päättyy uuteen versioon Stinkfist-kappaleesta, jossa Chancellorin bassot runnovat riffejä vielä totuttuakin rotevammin.

Tool ei soita encorea, mutta sitä ei tarvita. Takana on rakenteellisesti yksi parhaista ellei hienoin keikka, minkä olen nähnyt. Tool ei yrittänyt viihdyttää yleisöä hauskoilla välispiikeillä, huudattamalla tai heiluttamalla yleisöä, kiittelemällä katsojia ja levynostaneita, tuomalla soittajien egoa ja soittotaitoja esille tai ampumalla pyroja taivaalle kuten Amon Amarth, Rob Zombie tai The Scorpions tekivät samoilla festareilla. Soittajia ei esitelty eikä laulajalle asti riittänyt edes valoja lavan takaosaan. Toolin musiikki oli pääosassa ja se riitti. Bändillä ei tuntunut olevan mitään todistettavaa muuta kuin itselleen.

Tämä oli keikka, jonka halusin nähdä jo vuonna 2006. Mutta parempi myöhemmin kuin ei milloinkaan.

Teksti ja kuvat: Jussi Moilanen