Avarus Lepakkomiehessä

Avarus on parinkymmenen vuoden vakaan kokemuksen omaava orkesteri, jonka musiikin – tai oikeammin noisehtavan äänitaiteen – kuvaaminen on erityisen haastavaa. Nyt konkarimeteliryhmä on nautittavissa liveolosuhteissa. Keikka on äänitetty kolme vuotta sitten Lepakkomiehessä ja raitoja koko julkaisulla on tietysti vain yksi. Oletko valmis psykedeeliseen noise-elektro-pulputus hoitoon?

Artsy Records

Avarus on pitkän linjan noise-folk bändi Tampereelta, jonka tuotoksilla on taipumusta jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Ryhmä oli aktiivinen julkaisurintamalla etenkin uuden vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun pitkäsoittoja pistettiin pihalle parhaina vuosina peräti kaksin kappalein. 10-luvulla kiivas tahti on asettunut ja ymmärtääkseni vuoden 2016 Metsässä-albumin jälkeen on julkaistu vain yksi pitkäsoitto, aiemmin tänä vuonna ilmestynyt Tornissa.

Vuonna 2017 Lepakkomiehessä taltioitu keikka koostuu yhdestä teoksesta. Kyseinen teos on kestoltaan reilusti päälle puolen tunnin mittainen, joten kokemus on ainakin poikkeuksellinen. Mistään tavallisista normeista, kaavoista ja rakenteista on turha puhua, sillä Avarus ei välitä populaarikulttuurin säännöistä, vaan tekee omia linjojaan. Niinpä sen luoma musiikki, tai äänitaide, eivät vertaudu oikein mihinkään tunnettuun.

Mitä sitten jää käteen satunnaiselle arvioijasedälle? Hmm, kokeillaan mielikuvia ja ajatusten virtaa.

Elektronisten kaikuäänien, veikeiden vinkausten ja piristävien pulpahdusten takana on aina jonkinlainen rytmi. Siitä on hyvä tarttua kiinni ja kuvitella olevansa vaikkapa jossain aasialaisen miljoonakaupungin ikuisessa ruuhkassa. Ehkäpä istun jonkin sortin riksan penkillä ja eri äänet sekoittuvat toisiinsa. Tuolla kulman takana voisi olla jokin temppeli, jonka äänet sulautuvat torin arkiseen hälyyn ja kenties johonkin siellä tapahtuvaan performanssiin, minkä lisäksi suurkaupungin teolliset rakenteet ja järjestelmät tuovat keitokseen oman osansa.



Toisinaan jokin ääni asettuu muiden eteen ja koemme jotain sooloilun tapaista, mutta poikkeuksetta nämä hetket vääntyvät ja muuntuvat joksikin muuksi. Aivan kuin ääniaallot sinkoilisivat kuvitteellisessa peilitalossa, joka pystyisi muokkaamaan myös niitä.

Yksi asia kiinnittää huomioni kerran toisensa jälkeen: mikään tällä levyllä ei vaikuta negatiiviselta, pimeydestä syntyneeltä ja aggressiiviselta. En väitä että kaiken taustalla hymyilisi Buddha, mutta passiivinen lämpö korostaa aasialaista vaikutelmaa, jota poukkoilevat melodiankaltaiset alleviivaavat. Nämä positiiviset vibat saavat myös pohtimaan 70-luvun alun krautrokkareita, jotka etsivät rohkeasti uusia avaruuksia ja tiloja.

Voisin vallan helposti kuvitella osan tästä levystä nuoren Kraftwerkin käsiin, kun parin ensimmäisen albumin jälkeen Florian Schneider ja Ralf Hütter olivat vielä kaukana autobahneistaan. Mm. teoksen puolivälillä kuultavan osuuden asenteesta ja touhusta nousee puolestaan mieleen myös Moebius & Plank -duo, joka oli niin ikään pistämässä rajoja pirstaleiksi elektronisen ja orgaanisen väliltä.

Entä riittääkö kaikki tämä intensiivinen kolina, pulputus, vingunta ja pörinä sitten täyttämään albumin onnistuneesti? Omasta mielestäni kyllä, mutta ymmärrän myös niitä, joiden mielestä tämä on vain sietämätöntä melua. Korostan kuitenkin vielä lopuksi sitä, että Avarus osaa sijoittaa itsensä noisen melodiselle puolelle, mistä on helppo löytää analogista lämpöä kohinan keskeltä.

Mika Roth