Provinssirockin perjantai

Jälleen oli se ihana aika vuodesta kun Törnävän rannat tulvivat iloista festarikansaa. Auringon paistellessa mukavasti saatiin festivaalin 25 –vuotisjuhlat käyntiin. Odotettavissa oli paljon mielenkiintoista ja uutta samoin kuin niitä ainaisen hyviä bändejä. Päätin kuitenkin välttää lähes kaikkea viimeisen kuukauden aikana nähtyä, ja hyvin se onnistuikin ainakin perjantaina. Don Huonojen lopetellessa päälavalla luulin meneväni katsastamaan The Raveonettesia. Pian kuitenkin selvisi, että Melrose ja edellä mainittu olivat vaihtaneet paikkaa. Melrose ei ensimmäistä biisiä pidempään innostanut vaikka porukkaa tuntui ohjelman muutoksesta huolimatta olevan paljon.

David Holmes Presents The Free Association oli illan ensimmäinen pääkohde. Onneksi tulin itsekin paikalle myöhässä, koska bändi oli parikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Puolillaan oleva Yle X Tent sai kuulla upeaa tummaa funkia ja syvää soulia. Tunnelma oli loistava, mutta kaipailin bändiä klubille. Monipuolista musiikkia työstävä Holmes hengaili taustalla koneiden kanssa ja antoi rastakundi Sean Reveronin räpätä ja mahtavaäänisen Petra Jean Phillipsonin vetää jengiä. Suhteellisen tuntematon bändi ja musiikki saivat porukan mukaansa heti ja kaikki jammasivat innoissaan. Rankan bailaamisen lomassa tunnelmoitiin ja ihasteltiin upeaa esitystä.

Audioslave Chris Cornellin johdolla täytti päälavan edustan kylmenevässä illassa. Aika rankkaa rockia omaan musiikkimakuuni, mutta Chrisin persoona ja ääni pitivät otteessa. Karjumisen ja rankan menon välissä kuultin hitaampia biisejä kuten Like a Stone, joissa laulajan ääni pääsi erityisen hyvin kantamaan. Audioslaven jäsenten edelliset bändit Soundgarden ja Rage Against The Machine eivät koskaan olleet täysin saaneet minua valtaansa, innostuin Cornellista vasta hänen soololevyllään, joten osaisin olla nyt enemmän fiiliksissä kuin monet muut. Keikan jälkeen kuului hieman pettyneitä kommentteja sekä ajatuksia ukkoutuneesta ja tylsästä bändistä. Cornellista taisi kyllä muutama muukin digata erityisesti akustisten biisien aikana.

Seuraavaksi oli vuorossa alkuiltaan odotettu The Raveonettes vastapäisellä Rytmilavalla. Todella hyvää melodista rockia kuultiin loistava setti tältä tanskalaisbändiltä. Porukkaa ei ollut niin paljon, mutta sekin oli sitä enemmän innoissaan. White Stripesiin usein verrattu duo oli keikalle muuttunut neljänhengen bändiksi. Kulttimainetta nauttivat Sharon Foo ja Sune Rose Fagner tunnelmoivat hieman brittihenkisesti ja todella aidosti, teeskentelemättä mitään. Keikka oli mitä mahtavin ja soundit parhaat. Taidanpa hommata tämänkin levyn mitä pikimmiten.

Seuraava suuruus oli Kent. Ruotsalaisbändiä on Suomessa ja Provinssissakin nähty usein, mutta aina se ollut paikkansa väärti. Kaikkia Kentin levyjä on tullut kuunneltua niin paljon, että enää en edes erottanut mikä biisi olisi miltä tai mikä levy sai eniten soittoaikaa. Uudempi musiikki taisi kuitenkin olla suuremmassa osassa, mutta kyllä suurhitit Musik Non Stop ja Om Du Var Här kuultiin myös. Kentin keikkakunto oli mitä loistavin ja ruotsinkieliset välispiikit otettiin vastaan kuin ne olisi oikeasti ymmärretty. Kommenttia kuului myös siitä, että sanoituksien pitäisi olla helppoja ja yksinkertaisia, muuten hienoa musiikkia. Porukkaa oli todella paljon ja bändin historian varrelta löytyi hittejä toisensa perään, joita myös huudatettiin yleisöllä. Kitarat soivat ja kaunis musiikki vie. Minimalistisuus on Kentin valttia ruotsinkielen ohella. Vaikka levyjä on tehty englanniksikin, tämä toimii juuri aidoimmillaan näin. Pitkä puolentoistatunnin keikka oli yksinkertaisen mahtava.

Nelli Korpi