21.01.2023
Sanataiteilija Nalle Österman kohtasi ehdottoman koronan ja mahdollisen rakkauden. Sairasvuoteen äärellä syntyi nopeasti uran toinen runokirja, jonka sanallinen pikatuli on tinkimätöntä Östermania. Rakkaus kiertää, pulaan joutunut planeettamme jatkaa matkaansa radallaan kiskoillaan kitisten ja toisinaan kaikessa on jopa järkeä, ehkä. Kaiken takana vaikuttaa myös se toinen iso R-sana, eli rock.
Frank Cray Publishing Co
En oikein tiennyt mitä miettiä, kun Nalle Östermanin tuore runokirja paljastui postin paketin sisältä. Ensinnäkään en totta puhuakseni tiennyt, että Österman myös runoilee, eikä saatesanojen vinon huumorin perusteella taida tietää kovin moni muukaan. Miksi siis tehdä kirja, jota niin kovin harva tulee koskaan lukemaan? No, minä sen luin ainakin, jopa tarkalla ajatuksella, uskaltaisin väittää. Ja ehkäpä se syykin sitten selvisi jossain vaiheessa.
Koska Österman on Österman en juuri provosoitunut opuksen otsikosta. Veristen sikiöiden soidinmenot saa taatusti kukkahattutädit kauhistelemaan, eikä muutamiin tilaisuuksiin tarvinne odottaa kutsua kirjaa edustamaan, mutta tuskinpa kukaan hovikelpoista käytöstä Östermanilta odottikaan. Samalla kyse on Arpisen elämän veriset yskökset -esikoisrunoteoksen seuraajasta, joka ilmestyy alle vuoden sisällä edeltäjästään, joten eiköhän latet ole jo ehtineet läikkyä ainakin sisempien piirien kollektiivisille rinnuksille.
Entäpä itse tuote? Mitä löytyy tiukan kannen ja päräyttävän kansikuvan takaa, jonka syntyhistoriasta tekijät ja julkaisijat tuntuvat olevan poikkeuksellisen ylpeitä? Sanat ovat yhtäältä vain sanoja, mutta niiden voimaa ja kykyä herättää tunnetiloja en ole koskaan aliarvioinut. Klisheisesti kynä on edelleen miekkaa terävämpi, vaikka ajat ovat muuttuneet ja navat etääntyneet toisistaan. Östermanin tekstit on jaettu vuodenaikojen mukaan neljään ryhmään, mutta aika pitkälti samoilla reunamerkeillä rajattua runttaa löytyy jokaisesta neljänneksestä.
Runojen henkilö vaikuttaa usein olevan hieman ikääntyneempi mies, jonka elämässä suksi pitää ja luistaa puolikroonisesti väärissä paikoissa. Rakkaus on kuitenkin mitä selvimmin saapunut kylään, eikä kyynisyys ja nihilistisyyskään oikein toimi, kun rinnan vasemmalla puolella tehdään jatkuvaa kapinaa ja ajatus harhautuu toisen luokse.
Tunteiden puristaminen sanoiksi johtaa tietysti useisiin törmäyksiin, tai ainakin omalla kohdallani päädyin usein lukemaan yhden runon useampaan otteeseen - joskus vielä useammassa osassa. Luultavimmin ylitulkitsin tapojeni mukaan joitain sanoja, lauseita ja ideoita, mutta yhtä kaikki: tätä kirjaa ei tuosta vain luetakaan perunakattilan poristessa taustalla liedellä.
Musiikkiin rajapintaa syntyy etenkin rock’n’rollin ja siihen liittyvien elämäntapojen kautta. Rock on kudottu jo aikojen alussa kertojan kudoksiin. Niinpä kun hommat toimivat niin lieskat iskevät todella korkealle, vaikka taustalla riehuva demonimaskinen viihdyttäjäepäjumala taitaakin olla jo eläkeläisikäinen. Rockin termit toimivat myös rakkaudesta puhuttaessa, sitä käsiteltäessä ja sen problematiikkaa puntaroidessa. Eivätkä aiheet tähänkään lopu, uusien yhdyssanojen kuvaillessa uutta uljasta aikaamme.
Ympäröivän maailman järjettömyys pandemioineen, sotineen ja taantuvine yhteiskuntarakenteineen ovat pitkä varjo monessa runossa, tosin poliittinen kannanotto jää lähinnä kuivien havaintojen tasolle. Maailma on poskellaan, eikä sitä saa enää korjattua, mutta antaa rockin vielä soida ja tykkien jylistä, kun muutakaan eivät ihmisraukat osaa pallollaan tehdä.
Österman tuuppii, törkkii ja tönii. Hänen hahmonsa hekottelee maailmalle, sekä tietysti itselleen. Toisinaan kertoja on valmis ottamaan vaikka Olympoksen jumalten vihat suoraselkäisenä, eikä kestä välillä ainoatakaan ärsykettä ulkopuolelta. Hänen sankarinsa ovat useammin renttumaisia luusereita, tai merkkiopusten väliin pudonneita filosofeja, joiden aivoituksia ei voi kuin hämmästellä. Ja ehkä hiukan ihastellakin, ihan hiukan vain.
Mika Roth
