Raskaampi albumikooste – Huhtikuu 2025
Bonfire: Higher Ground
Frontiers
Bonfire on saksalainen metallibändi, johon muistan törmänneeni vuoden 1996 Feels Like Comin' Home -albumin tiimoilta. Kyseessä oli ryhmän viides pitkäsoitto, mutta samalla jonkin sortin paluukiekko. Sittemmin levyjä on julkaistu iso nippu lisää ja bändin ainoana alkuperäisjäsenenä häärivä monitaitaja Hans Ziller pisti koko ryhmän vaihtoon vuoden 2015 tienoilla. Eipä siis ihme, että ’uusi’ Bonfire näyttikin hieman vieraalta allekirjoittaneelle.
Laulajia on sittemmin mennyt vaihtoon vielä muutama lisää ja uusin kultakurkku on herra nimeltään DYAN. Claus Lessmannin kymmenen vuotta sitten jättämät saappaat ovat suuret, mutta ainakin sinkkuvetojen I Will Rise ja Lost Control perusteella palkeista löytyy riittämiin ytyä. Kitarapuolella Ziller ja Frank Pané tekevät napakkaa yhteistyötä, heppujen tikatessa melodista metallia satunnaisin AOR-maustein. Painopiste on kuitenkin saksalaisessa powermetallissa, jossa nopeus on voimaa ja kertosäkeet tärkeitä, mutta jossa osataan myös arvostaa painoluokkien korotusta.
Etupainotteinen paahto asettuu vasta When Love Comes Down -balladin kohdalla, levyn puolivälin tuolla puolen. Samalla kuullaan toinen albumin kahdesta viiden minuutin rajan ylittävästä vedosta. Runttaus pidetään suorana, napakkana ja karsittuna, mikä on toisaalta ollut Bonfirelle ominaista jo pidempään. Ja kun saksalaisesta orkasta on kyse, niin flirtti tanssilattian suuntaan on sallittua, sanoisimmeko jopa oletettavaa. I Died Tonight oli albumin ensimmäinen sinkku, eikä se emmi kauhoa kasarin kopasta itselleen kimalteista tarttumapintaa. Vaan mikä on toisaalta parempi mittari kuin se, että jalka lähtee naputtamaan tahtia ja kertsin melodia tarttuu kuin purkka tukkaan. Harmoniat, melodiat, koukut – tuttua ja toimivaa.
Higher Ground on laskujeni mukaan jo 18. pitkäsoitto, mutta samalla ensimmäinen uudesta materiaalista koottu kiekko viiteen vuoteen. Näin tuore vokalisti pääsee viimein laulamaan myös uusia biisejä. Kuin alleviivatakseen tapausta kuullaan ankkurina vielä Rock’n’Roll Survivor, elossa kun ollaan edelleen.
Mika Roth
dead undying: For Life For Death
dead undying esittää brutaalin raskasta metallia, jossa deathin raakuus saa lisävoimaa industrialin ryskeestä ja vuosituhannen vaihteen soundeista. Vilahtaapa puheissa jopa nu metal -termi, kun selkeitä yhtymäkohtia löytyy mm.
Slipknotin ja
Static-X:n kanssa. Debyyttialbumi on raa’an tyly ja ehdoton, enkä sulkisi pois kaavioista myöskään
Front Line Assembly edustamaa koneellista kaistaa.
Siinä missä moni lataa sinkut albumin kärkeen, operoi dead undying tietysti toisin tavoin. Avausraita
No One on brutaalia myllytystä, joka viskaa kuulijan välittömästi syvään päähän ja painaa päätä reippaasti pinnan alle.
Leenan ja
Elinan tyly huutomurina ja kärinä eivät silitä myötäkarvaan, eikä konevastaava
Jounin oletettavasti softavoimalla luomista maisemista tarvitse etsiä lämpöä tai herkkyyttä. Kylmän kalsa äänivalli on teollista painajaista, jota sävytetään erilaisin tummin värein ja jonka rosoisuus vaihtelee tilanteen mukaisesti. Happea saadaan vedettyä hiukan, kun neljäntenä pamahtava
No Flesh No Bones -sinkku tulee vastaan, mutta onhan tämäkin melkoista mäiskintää ja pauketta.
Soundien ja tyylin puolesta dead undying lähentelee aggrotechiä, mutta ilman puuduttavaa takovuutta ja koneellisuuden bassoista korostusta. Sen sijaan metallimaailmasta on omaksuttu kitarasoundit, jatkuva raasto ja turpasauna, aivan kuin kyseessä olisi alku-uransa teollisemman linjan
Ministryn ja koneista seonneen
Morbid Angelin villi sekoitus. Tosin painajaismaisempi, saksalaisempi ja elektronisempi sellainen. Trio ei silti perusta työtään millekään idealle yksistään, vaan For Life For Death on enemmänkin sekoitus monesta eri linjasta.
Voidin kaltaiset purkaukset ampuvat elektropunkin asein ja
Cosmic Floating -raidan avaruussoundit tihkuvat dystopiaa.
Change taas jyrää ja jyrnyttää raskaammin.
dead undying vastaa koosteen yhdestä ääripäästä, sillä näin armotonta ja ehdotonta albumia en ole tällä saralla vähään aikaan kuullut. Slipknotin raivo ja
Suicide Commandon raakuus samassa paketissa, silattuna jollain vieläkin mustemmalla. Huh, että tuli hiki otsalle ihan vain kuuntelemalla.
Mika Roth
Everlore: Hope and Turmoil
Melodista power metalia soittava
Everlore on pitänyt viime vuodet matalampaa profiilia. Kuulin viimeksi yhtyeestä ensimmäisenä pandemiakesänä, kun
debyyttialbuminsa julkaissut yhtye yritti tulla toimeen muuttuneessa maailmassa. Kakkoskiekon kimpussa työt alkoivat jo vuosia sitten, mutta uuden vokalistin sisäänajo kaiken keskellä toi mutkia matkaan. Vaan tässä sitä nyt ollaan, lähes viisi vuotta myöhemmin, eikä melodinen powermetallimättö voisi mielestäni juuri jouhevammin sujua.
Hope and Turmoil on oiva otsikko albumille, jolta ei otsikon nimistä raitaa löydy, mutta joka kertoo niin toivosta kuin monenlaisista vastoinkäymisistä. Tasoina ovat yksilöt, yhteisöt, ja miksipä ei koko maailmakin. Ylväällä melodiakululla varustettu
Kingdom of One on kaiketi metafora monesta tapahtuneesta asiasta, kun voittaja huomaa olevansa yksin, ja silloin ainoa oikea voittaja on itsensä aika.
What Once Was katsoo myös menneeseen, ymmärtäen kuitenkin menneen olevan vain mennyttä, johon ei voi enää palata. Eeppisen melodista kitaravallia pystyyn nostava
Burn the Skies ei tyydy alle kuuden minuutin mittaan, vaan laukkaa täyttä vauhtia kohti metallitaistoja ykkösluokan soturin elkein. Väkevänä ja vakaana.
Sinkuista
Wilderness ehti linjoille ensin ja rahdun terävämpi metalli puskee pää edellä kohti tulevaa, istuen perinteisen mätön kulmaan ongelmitta.
I Am the Virus sen sijaan pinkaisee pikametallina matkaan ja laskettelee kuin parhain teutoniorkka pitkin melodian ylä- ja alamäkiä, vokaalien vastatessa kitaratulen haasteeseen. Todellinen palkinto löytyy tietysti kertosäkeestä, jonka tarttuvuus on virusmaista luokkaa. Pistävintä ryhmää edustaa myös
Rise, Ashen One, jolla Everlore muuntaa soundiaan NWOBHM-vivahteiden ja uudempien aikojen yhdistelmäksi.
Hope and Turmoil on tuhti levy, mutta jos vajaan tunnin mitta tuntuu paperilla haastavalta, niin muistetaan että lopun eeppisemmät
Inferno ja
Dreamless -raidat lohkaisevat itselleen miltei vartin. Ja kyllä kaikki kannattaa kuunnella ajatuksella, sillä mielestäni panokset vain kasvavat päätöstä kohden.
Mika Roth
Hollowborn: 66 Sins
Redhouse
Tulokkaita riittää metallin kentillä, joten modernin progressiivissävyisen metallin saralla operoiva
Hollowborn saa pistää parastaan noustakseen massasta esiin. Huhtikuun alussa ilmestynyt 66 Sins tekee kuitenkin parhaansa, ja samalla bändi ottaa kunnolla pesäeroa päälle viiden vuoden takaiseen
Oceanmind-albumiinsa. 66 Sins on saatesanojen mukaan uudelleensyntyneen bändin esikoisalbumi, joka nollaa trippimittarin ja avaa uuden luvun.
Eikä siinä mitään, sillä painoluokka ja aggressiokerroin tuntuvat nousseen tuoreen pitkäsoiton myötä. Syksyllä 2023 ilmestynyt
Black Box -sinkku oli uuden ajan ensiairut, jolla bändin moderni ja eeppisiin sfääreihin nouseva soundi kuulosti jo hyvällä tavalla huomiselta. Vielä samaisen vuoden puolelle mahtunut
66 Sins -sinkku porautuu lähemmäs uuden ajan äärimetallin penkkaa ja
Julius Nikanderin ulottuvuudet laulajana pistetään tiukkaan testiin. Myös levyä pohjustaneet
Dystopian ja
Mind Chaos -sinkut löytyvät albumin ensimmäiseltä puoliskolta, mutta koko levyn saa avata kuitenkin tyystin uusi biisipari ja samalla Hollowborn tekee selkeää linjatyötä.
Aeon pamauttaa raskasmetallipitoisuudet heti kättelyssä huippuunsa, vaan uskaltaa päästää myös melodisuutta sinne tänne – vaikkakin erittäin rajatusti. Uusi rytmiryhmä
Bryan Ugartechea (basso) ja
Jani Aalto (rummut) luo kappaleelle ja koko kiekolle tukevat pohjat, joissa riittää painon lisäksi groovea, eli kaksikko osaa vetää ja työntää rekeä vaihtelevin vivahtein. Em. Dystopian svengaa ja veivaa suorastaan rokisti, kun taas raivoisa
Fallout horjuu kaaoksen partaalla, pitäen kuitenkin rakenteensa ja visionsa selkeänä. Progeiset osuudet vaikuttavat luonnollisilta, eikä kuulija pitkästy bändin kyydissä.
66 Sins on monipuolinen ja kunnianhimoinen albumi, joka näyttää bändin voiman ja potentiaalin. Soundien ruvelle ja rajoille ajaminen kysyy rohkeutta, jota Hollowbornilta ei selvästikään puutu. Yhtye voi herkistellä
The Pitch Black Symphonyn keskellä seuraavan valtaisan kitaravasaran riippuessa jo ilmassa, eikä
Hellboundin metallikeskitys tunnu jäykältä, kun soitto virtaa ja jokainen osa täydentää isoa kuvaa.
Mika Roth
Jinjer: Duél
Napalm Records
Ukrainalainen metalcore-bändi
Jinjer ei ollut aiemmin tuttu tapaus, vaikka Duél on jo peräti viides orkesterin pitkäsoitto. Aiemmin mm. djentin ja jopa reggaen kanssa kokeiluja tehnyt yhtye on kerännyt viime kiekoiltaan erittäin positiivisia arvosteluita, eikä Duél ole muuttanut tilannetta. Ukrainan vaikeassa tilanteessa bändistä on tullut maansa kulttuurilähettiläitä, mikä mahdollistaa ensinnäkin soittajien poistumisen maansa rajojen ulkopuolelle.
Kuinka ollakaan, kappaleiden maailmat ovat erittäin tummia ja kitkerää kiukkua tihkuvia. Ensimmäiseksi sinkuksi jo viime kesänä lohkaistu
Someone’s Daughter pohtii kertojan hankalaa asemaa, jossa tytön pitää muuttua joksikin muuksi, soturiksi, taistelijaksi ja samalla jotain arvokasta katoaa.
Kafka käsittelee kivun moninaista anatomiaa, musiikin soidessa hitaammin, melodisemmin ja tavallaan raaemmin, kun ei olekaan enää isoja riffivalleja, joiden taa piiloutua. Tämäkin kappale on rakenteeltaan progressiivinen ja kun ollaan nimikappaleessa, niin matikkamainen rakenne saavuttaa yhden huipentuman. Kaksintaistelusta kertova teksti on helppoa sijoittaa isompaankin kuvaan, kaiken ollessa lopulta itseään vastaan taistelua.
Albumina Duél jyrää armottomasti ja jauhaa jauhamistaan, aina vain uusien kitarariffien, rumputulien ja ärjymisten kajahtaessa eetteriin. Hyvä ja paha kamppailevat, siinä missä ihminen ihmistä ja aate aatetta vastaan, mutta taistelukentältä ei lopulta löydy ainuttakaan voittajaa. Lopussa on vain enemmän ja vähemmän hävinneitä, mutta se on tie joka pitää kulkea loppuun asti. Naisvokalisti
Tatiana Shmayluk omaa huimiin murinoihin, huutoihin ja puhtaaseen lauluun yltävän äänen, jonka koko spektriä myös tarvitaan miltei ylitaiturimaisten rakenteiden kanssa. Tunteet ovat väkeviä ja nuotit syvältä viiltäviä.
Duél on yhdentoista raidan ja reilusti alle kolmen vartin mittainen groovaavaa metalcorea ja progressiivista metallimyrskyä, mutta toisinaan matka tuntuu paljon, paljon pidemmältä. Ymmärrän suunnattoman voiman ja energian, vaan kaiken sen ottaminen vastaan yhdeltä istumalta voi olla tiukka paikka, etenkin kun lähtee tutustumaan tarkemmin lyriikoihin.
Mika Roth
Kituma: Muistijälki
Raskaamman laidan suomenkielisen metallin suunnalla operoi monia, mutta ainahan lisätilaa löytyy laadukkaalle mäiskeelle.
Kituman edellinen pitkäsoitto oli esillä puolitoista vuotta sitten ja
Sin Nominen melankolisesti sävyttynyt näkemys deathin vaihtoehtoisesta olemuksesta oli kiehtova. Seuraajaa on pohjustettu vain yhdellä sinkulla,
Sattuman ilmestyessä jo viime kesänä.
Työt uuden albumin kimpussa käynnistyivät jo keväällä 2024, jolloin sinkun työstö alkoi ja kun kaikki duuni on paiskottu omalla treeniksellä/studiossa, ei kelloakaan ole tarvinnut suotta vilkuilla vartin välein budjettihiki otsalla. Siinä missä esikoispitkäsoitto oli vielä pitkälti kitaristi/vokalisti
Markus Jussilan sooloprojektin hiontaa, on Kituma kasvanut tässä välissä ihka oikeaksi bändiksi. Toinen albumi onkin aito bändilevy, jos nyt sävellykset kumpuavatkin yhä vain Jussilan kynästä. Tekstejä on työstetty vokalisti
Jaakko Tervon kanssa ja sovitukset on pistetty koko nelikon nimiin, eikä työn korkeasta jäljestä pääse huomauttelemaan.
Jalostustyön ansiosta Muistijälki on selvemmin albumikokonaisuus, jonka tummat teemat liikkuvat pääosin elon varjojen ja vastoinkäymisten saralla. Suomeksi asioiden esittäminen avaa mielestäni aina sydäntä tehokkaammin, etenkin kun aiheet kääntyvät näin henkilökohtaisiksi.
Sinä, hahmo huutaa ikäväänsä ja kaiho pusertaa myös
Murtumispisteen hahmon rintaa, vaan horisontissa siintää myös mahdollinen parempi tuleva. Onnen eteen pitää tehdä töitä, mitä raskaasti jauhava musiikki jylisten korostaa. Energioita on biiseissä paljon, eivätkä ne kaikki ole suinkaan negatiivisia.
Menetys ja eeppisempi ankkuri
Depressio pelaavat tahoillaan hetken doomin usvilla, vaikka tangoissa rautaa huimasti onkin.
Muistijälki on soundiltaan tuhdimpi ja rakenteiltaan selkeämpi albumi, joka on löytänyt tasapainon raskaan runtan ja melodisempien juonteiden väliltä. Lisääntyneet sävyt ja rohkeammat muodot ovat askelia kohti entistäkin vahvempaa omaa soundia ja uutta suuntaa. Erinomaista.
Mika Roth
Lordi: Limited Deadition
Reigning Phoenix
Lordista ollaan montaa mieltä, mutta yksi asia on ainakin varmaa:
Mr. Lordi joukkoineen on tuotteliasta sakkia. Järjestyksessään 19. pitkäsoitto on taattua kamaa, eikä parin vuoden takainen
Screem Writers Guild -albumi ollut mikään yksittäinen onnenkantamoinen. Supermassiivisesta
Lordiversity-boksista kävi viimeistään ilmi, että bändi tekee mitä haluaa. Niinpä uuden kiekon kurvit eivät enää yllätä sen kummemmin – paitsi tietysti positiivisesti.
Edellisellä levyllä raitojen väliin tungettiin jonkin verran taustoittavaa täytettä, mutta nyt
SCG-pläjäyksiä on jo viisi kappaletta. Turhaa fyllinkiä, vai tunnelmaa keräävää taustaa? Kukin poimikoon tiensä, mutta itse päädyin nopeasti ohittelemaan näitä välihörhöilyjä. Joulumarkkinoillekin vielä ehtinyt
Syntax Terror -sinkku pistää glamin tuikkimaan ja naurettavan tarttuva kertsi on suoraan hittitehtaalta. Eli osuu ja uppoaa, ja löytyyhän sieltä myös ”udodirkschneidermaiset huudot”, joita kakkossinkku
Retropolis taas välttelee kasarisissa pastillitaivaissaan. Kolmossinkku
Hellizabeth nykii alussa oudosti, mutta asettuu nopeasti tuttuun Lordihittiputkeen, jossa ei toisaalta ole lainkaan hullumpaa roikuskella.
Sinkut ovat siis A-luokkaa ja rintama niiden takana pitää myös kutinsa. Hiukan terävämpää hard rockia ampuu maisemaan
Killharmonic Orchestra, matalamman tulen tehdessä gutaa. Alkurähinöissä
Legends Are Made of Clichés lyö hetkeksi silmään tarttuvimman kasarivaihteen ja osaa jotenkin tuoda
John Carpenterin mieleen. Kauhumestarin otteissa on jotain kovin samaa, vai menikö se toisin päin? Yllättävän pehmoinen paketti on sen sijaan
Frighteousness, joka voisi olla jämäpala Lordiversityn AOR-levy
Humanimalsilta. Ja kun puhuttiin yllätyksistä, niin oivan
Collectablen pehmyt balladimuoto saattaa aiheuttaa rykimistä.
Mitä siis todeta loppukaneettina, kuinka mitään näin televisiomaista ja B-leffoille kumartavaa voi arvottaa? Itse musiikki toimii, Mr. Lordin kyky löytää melodioista ja harmonioista tarttumapintaa on kiistaton, joten jos kuori sattuu tökkimään, niin keskity ihmeessä itse ytimeen.
Mika Roth
W.E.T.: Apex
Frontiers
Hiukan hankalan kirjoitusasun omaava
W.E.T. on ruotsalais-yhdysvaltalainen hard rock -yhtye, jonka viides pitkäsoitto on takuuvarmaa materiaalia alusta loppuun asti. Bändin ytimen muodostavat kosketinsoittaja/kitaristi
Robert Säll, kitaristi
Erik Mårtensson sekä vokalisti
Jeff Scott Soto. Jo 17 vuotta sitten perustettu ryhmä on jatkanut toimintaansa herrojen muiden toimien lomassa ja nyt on löytynyt taas kalenterista tilaa W.E.T.-projektille.
Apexin julkaisua pohjustettiin kolmella sinkulla, joista kaksi kuullaan heti albumin alkupaukkeissa. Viime joulukuussa uuden syklin käynnistänyt
Believer on kiistatta kaikilla sylintereillä hurjasteleva hard rock -kilpuri, joka pystyy kolmeen ja puoleen minuuttiin satsaamaan uskomattoman määrän tarttuvuutta. Minuutin kohdalla kajahtaa isolla bändi(?)kuorolla ryyditetty kertosäe ja kädet voi vain nostaa ilmaan, ässä mikä ässä.
This House Is on Fire pyöräyttää hyrrää rahdun melodisemmin, jalkaa nostetaan aavistus kaasulta, ja jälleen kerrostetut vokaalit ovat yhtä suurta melodista tartuntapintaa. Bilehardrokkailu voi maistua joillekin ehkä heikommin, mutta W.E.T. on hionut kaavansa huippuun.
Kaikki kunnia ikuiselle lauantaihengelle, mutta onneksi sekaan on saatu muitakin sävyjä ja
Pay Dirt nappaa bluesista pientä soundiapua, jos nyt pauke kovana pidetäänkin.
What Are We Fighting For ottaa kantaa sopuisasti maailman huoliin, ison, ison biisin huitoessa liki taivaita, kun taas
Pleasure & Pain on se pakollinen mahtiballadi, jonka soidessa stadionilla voi ihan rauhassa kaivaa esiin puhelimen ja sytyttää yhden tähden lisää tähtien keinuvaan mereen. Kakkossinkku
Where Are the Heroes Now tipauttaa sävyt pari astetta tummemmiksi ja tuimasti soiva kitararock rakentaa perustuksensa tuhdimmasta rytmipuolesta, mutten vieläkään menisi kiinnittämään tauluun metalli-sanaa.
Apex on hard rock -kiekkona huippuunsa hiottu tuote, mitä itse otsikkokin tietysti alleviivaa. Melodista ja rankkaa, vetävää ja menevää, sopivan monipuolista, vaan yhtään superluokan hittiä ei joukosta löydy mikä tiputtaa ryhmän aivan korkeimmalta palkintopallilta taas kerran.
Mika Roth
Lukukertoja: 220
