Pulp: More

Stop the press! Brittipopin suurimpiin ja kauneimpiin lukeutuva Pulp julkaisi ensimmäisen uuteen musiikkiin pohjaavan albuminsa 24 vuoteen. Bändin keulakuva Jarvis Cocker on kautta aikain ollut ristiriitaiselta vaikuttava persoona, jonka tekemisiä ja sanomisia on tulkittu sekä kauhisteltu. Vaan mitä 90-luvun suuruudella on annettavana vuoden 2025 maailmassa? Onko More otsikkonsa veroinen annos lisää, vai mistä tässä on kyse?

Rough Trade

Pulpin viimeisin paluu synnytti erittäin ristiriitaisia tuntoja mielessäni. On kiistaton fakta, että bändi loi vuosina 1994–1998 kolme klassikkotason pitkäsoittoa. Vuoden 1994 His ’n’ Hers oli nokkelaa brittipoppia, jonka kaupallinen potentiaali räjähti puolitoista vuotta myöhemmin hittisinkkuja tihkuneen Different Classin myötä taivaisiin. Pulp oli huipulla ja nautti siitä – ehkä liikaakin.

Kaikki kunnia puhtoisemmalle brittipopille, mutta minulle vuoden 1998 menestyskrapulasta syntynyt This Is Hardcore oli se ultimaalinen huipentuma, joka nosti bändin mestaruusluokasta vielä aiempaakin korkeammalle. Mahdoton This Is Hardcore on itsensä jyrkänteelle ajaneen ryhmän hätähuuto ja parkaisu, jonka synkkyys ja traagisuus loivat rohkeasti uutta. Pulp leikitteli glam rockin ja paksujen samettiverhojen kanssa, jotka saattoivat johtaa suoraan David Lynchin painajaisten/haaveiden kiltojen luo.

Mestariteoksen jälkeen tapahtui romahdus, niin fyysisessä kuin psyykkisessä maailmassa ja painekattilan räjähdettyä oli aika keräillä palasia. Vuoden 2001 We Love Life oli parhaimmillaankin vain puolilämmin jäähdyttely, ja askel taaksepäin This Is Hardcoren jälkeen. Musiikki oli sopuisaa, mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna suoraan sanottuna väsähtänyt esitys. Pulp siirtyi hieman tuon jälkeen kaikessa hiljaisuudessa manan majoille, ja se tuntui viisaalle siirrolle nähtävästi kaikkien asianosaisten mielestä.

Kuunteliin hajoamisen jälkeisten vuosien saatossa Pulpin albumeita satunnaisesti. Etenkin This Is Hardcore sekä livevideo The Park Is Mine olivat soitossa, mutta hiljalleen bändi vain jäi historiaan. Niinpä suorastaan järkytyin, siis ihan oikeasti säpsähdin, kun huhtikuussa Spike Island -sinkku ilmestyi ja hiljaisuus särkyi. Saatoin jopa kirota ääneen, kun biisi oli soinut ensi kertaa läpi. Hitto soikoon, ne tulivat takaisin ja yrittävät soundata taas niin Different Classille kuin mahdollista, taisi olla ensimmäinen reaktioni.

Annoin toivon kipinän silti hehkua sydämessäni ja pohdin menneitä, luultavasti liiaksikin. Kakkossinkku Got to Have Love kiihdytti myös tanssilattialle innolla, josta voi haistaa 90-luvun korventavat liekit, joten odotukset seuraavaa albumia kohtaan olivat kuin huomaamatta kasvaneet kasvamistaan. Vaan matto katosi jalkojen alta nopeasti. Olisihan se toisaalta pitänyt arvata jo etukäteen, koska Pulp on yhä Pulp.

More on albumin otsikkona loistava, sillä se sisältää sinkkujen lisäksi paljon muuta. Pääosin rauhallisempaa, seestyneempää ja asettuneempaa musiikkia, joka ei pelaa sinkkujen esiin tuomilla korteilla vaan luo omat sääntönsä lennosta. Pulp ei sittenkään pystynyt voittamaan kelloa, vaan levy soundaa suurimmaksi osaksi pianonsa äärellä murehtivalta Nick Cavelta, tai elämäänsä taaksepäin katselevalta Leonard Cohenilta, vaikka musiikkimaskeeraajat ovatkin kovasti yrittäneet luoda nuorekasta vaikutelmaa.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen kasassa oli mielestäni noin kahden tähden himmailutuokio, jonka kaksi valopilkkua oli kuultu sinkkuina ja kaikki muu materiaali oli lähinnä haaleaa popsopan veivaamista. Tätäkö olimme odottaneet 24 vuotta, tämäkö oli kaikki mitä bändillä oli annettavanaan? Olin järkyttynyt, oikeastaan suuttunut, koska tunsin tulleeni huijatuksi.

Kuuntelin uudelleen bändin aiempia tekemisiä ja loppuvuodesta julkaistu Help The Aged -sinkku avasi tavallaan oven uuteen näkökulmaan, josta kumpusi keskeinen oivallus. Pulp ei laula ikääntyneistä ihmisistä ulkopuolisen silmin, he ovat itse nyt ikääntyneitä, vanhentuneita ja Moren kautta jotenkin tämän kaiken hyväksyneitä sekä sisäistäneitä. Kaukoputken toisesta päästä katseltuna maailma näyttää kovin erilaiselta, etenkin jos on tottunut sitä ennen tiiraamaan sitä vastakkaisesta päästä.



Emme saaneet ysärin hilpeitä poppareita, koska he ovat ikääntyneet ja Jarvis Cockerin tekstien perusteella myös oppineet jotain matkalla sieltä tänne. Grown Ups näkee ajan hampaiden terävyyden ja Farmer’s Market uskaltaa tunnustaa rakkauden voiman avoimesti, kiirehtimättä. Ilmassa on aitoa lämpöä, todellista hehkua ja kauneutta. Toki Cockerin kynä on yhä terässä, mutta tällä erää se on armollisempi ja osaa pitää jotkin sanat lausumattomina.

More näkee elämän arvokkuuden ja moninaisuuden, se myös osaa rakentaa musiikista uudenlaisia palasia, jotka soundaavat Pulpille ja ovat samalla vuotta 2025. Nykivä My Sex on hiukan yllättäen jopa vahvempi soundimosaiikissaan kuin tekstissään ja Background Noise maalailee eeppisiä maisemia aineksista, jotka eivät ehkä aiemmin olisi sopineet Pulpille. Tina iskeytyy kahden maailman välimaastoon, palaten tekstissään takaisin menneisiin aikoihin – ja jälleen Cocker taitaa viitata myös aiempiin kappaleisiin.

Olemme kaikki matkamme summia ja More on hienosyinen ja monitasoinen pop-albumi, jolla Pulp tutkii useimmiten talonsa rauhallisempia huoneita ja hiljaisempia nurkkia. Materiaalia on kerätty vuosien varrelta, osa on tehty täysin tyhjästä ja tuosta kaikesta on työstetty selvästi osiaan mittavampi kokonaisuus. Vain kolmessa viikossa äänitetty kokonaisuus on yhtyeen ytimen muodostavan neljän muusikon sävellysyhteistyön tulos, jota useammalla raidalla on avittanut monitaitaja Adam Betts. Kahdella sävellyksellä on mukana ollut myös jo edesmennyt basisti Steve Mackey, joten historia kuuluu silläkin tavoin lävitse.



Lisäksi ääneen pääsevät bändin uudet jäsenet, eli basisti Andrew McKinney ja viulisti Emma Smith, joiden panos loppusoundissa onkin merkittävä. Tietysti studiossa on vieraillut myös joukko kuorolaisia ja muita muusikoita, mutta fokus on bändissä, uuden äänensä löytäneessä Pulpissa ja paluussa, joka on musiikillisesti poikkeuksellisen perusteltu.

Mitä siis pohdin nyt, kun More on soinut jo parisen kymmentä kertaa? Alun tyrmistys ja pettymys ovat hitaasti vaihtuneet hyväksyntään ja sittemmin myös arvostukseen. Kolmen tähden raja ohitettiin aika sitten ja neljä tuntuisi juuri nyt ehkä osuvimmalta, mutta kasvu on yhä kesken, prosessit jatkavat hitaita vallankumouksiaan mielessäni. Uskon yhä vankkumattomammin, että More on rehellinen, aito ja sydämistä syntynyt levy. Kun kuuntelen suurieleistä ja samaan aikaan herkkää Hymn of the North -raitaa, uskon näkeväni horisontissa jotain samaa kuin mitä bändi siellä näkee – eikä se ole lainkaan synkkä taivaanranta.

Mika Roth