Samuli Putro

Samuli Putro toi "Suomen cooleimman trionsa" levynjulkaisukiertueen merkeissä Tampere-taloon. Tunnelma ja dynamiikka vaihteli illassa oivaltavan taidokkaasti.

Suomen coolein trio on aika osuva mainoslause, koska ainakin itse saan miettiä potentiaalista haastajaa tovin jos toisenkin. Samuli Putron, Tuukka Tuunasen ja Miikka Heikkisen muodostama kokoonpano oli minulle uusi ja pirun toimiva tuttavuus. Vaikka Putron koko soolotuotanto on tullut kuunneltua ja osa arvosteltuakin, jostain syystä alkuaikojen jälkeen livekokemukset ovat rajoittuneet taiteilijan sooloesiintymisiin.

Yksin Samuli Putro ei kykene yltämään siihen skaalaan, joka Tampere-talossa kuultiin. Hauraasta, kirjaimellisesti elämänmittaisesta Ihan normi maanantai -aloituksesta Tavalliset hautajaiset -rymistelyyn esitys sujui niin sulavasti, että vasta 70 minuutin soittamisen jälkeen tullut väliaika tuntui turhalta. Omalla tavallaan tätä alleviivasi se, että mikään dynamiikassa tai tunnelmanvaihdoksissa ei ollut toisella puoliskolla toisin - soittimien käytöstä puhumattakaan. Palkanlaskijan vuosittaisesta laivareissusta hersyvästi kertova Tanssilattialla on tungos käväisi piirun verran saladiscon puolella, mutta muuten myös tyylikirjo pysyi ennallaan.

Jo useamman vuoden kimpassa soittaneen kolmikon yhteissoundissa kuuluu ajetut kilometrit. Tuunanen esittää ristomaisesti pähkähullun professorin roolia koskettimien takaa ja loihtii synapulputuksia juuri silloin, kun laulut niitä vaativat – ja vain silloin. Rytmisoittimista ja välillä kosketinujellutuksistakin huolehtinut psykedeliarockbändi Death Hawksin kannuttajana tunnettu Heikkinen oli tyyneydessään karismaa pursuava viilipytty. Ihan joka kerta rumpali ei vastaavalla tavalla vangitse katseita.

Putron pienet arkiset huomiot piirtyvät kuvaukseksi näennäistä aihettaan suuremmasta. Elämän kokoisia lauluja loihditaan teksteissä pienillä siirroilla kuin shakkilaudalla, mutta esityksessä musiikin tunnelma taustalla voi vaihdella rajustikin. Tuolla lentää pääskysiä on kaunis laulu rakastumisesta ja se tulkittiin asiaankuuluvalla maltilla, joskin levyversiota voimakkaammin. Totutusta poiketen hämmensi Putron heiluttua kuin heinämies, vaikka laulu on koskettava viesti isältä aikuiselle tyttärelleen. Homman juju valkeni, kun laulaja pysähtyi ja lopetti riekkumisen tykkänään kohdassa Totutusta poiketen en ole jurrissa.

Toisen setin puolenvälin tienoilla koitti väistämätön suvantonsa, jonka konsertin ensimmäisen puoliskon mutkattomuus ennusti. Esimerkiksi uuden levyn nimikappale Viime yöltä jäi ensikuulemalta vieraaksi. Mutta onneksi notkahdus oli suhteellisen lyhyt, sillä sekaan mahtui kuitenkin hienoja, levyversiotaan isommin soineita vetoja. Ja myös painokkaammin soineita. Baari-illasta ja sen päättymisestä vessaraiskaukseen kertova Sanni ei ollut niin tylyn toteava kuin levyllä, kun Putro hyppäsi lopuksi pois kertojan roolistaan ja otti voimakkaasti kantaa aiheeseen hienossa loppukaneetissaan.

Taiteilija tekee mitä tahtoo, mutta en täysin ymmärrä miksi Putro pitää Zen Café -tuotannon keikoillaan täysin paitsiossa. Ymmärrän, ettei hittejä halua veivata enkä itsekään niitä haluaisi kuulla, mutta kahdeksan albumin bändikatalogissa olisi niin paljon pieniä helmiä, joista voisi ammentaa livetilanteessa. Mielestäni on jotenkin ohutta ja onttoa ajatella, että vaikkapa Putron ensimmäisen sooloalbumin laulut olisivat merkittävästi ajattomampia ja ajankohtaisempia kuin kolme vuotta vanhemman viimeisen bändilevyn kappaleet. Ja onhan Putron sooloklassikko, Tampere-talossakin komeana uusiosovituksena soinut Olet puolisoni nyt vuodelta 2012 kertomus siitä, miten hänen rikkoutuneen parisuhteen olisi hänen mielestään pitänyt päättyä. Tuskin niin kauhean ajankohtainen tekijälle enää siis. Soolouran hitit tuntevalle alle 40-vuotiaiden kansanosalle jokin unohdettu albumiraita sieltä täältä voisi avata täysin uusia maailmoja Putron tuotantoon. Ehkä siellä jäähallikeikalla sitten?

Teksti ja kuva: Heikki Väliniemi