20.03.2026
ITE EEROLA on jo neljästi tehnyt selväksi, että levyn voi tehdä kolmessa päivässä. Kolmen päivän levyt 1–4 niputtaa otsikkonsa mukaisesti neljä levyllistä CD-tuplaksi, jolla vuosina 2022, 2023 ja 2025 luodut tuokiot liittyvät yhteen. 26 erilaista kappaletta, otsikot artisti on saanut kaikkivoivan verkon kautta someyleisönsä ehdotuksista. Nimistä on syntynyt rosoista laulaja-lauluntekijä folkin, outorockin ja hämypopin yhdistelmää. Nyt ei nirsoilla vaan mennään, rokataan, annetaan rosojen jäädä. Melodiaa tönitään, boogie pysyy toisinaan elossa, joskus taas vajotaan ajatusten ihaniin folklampiin. Tätä on musiikin välittömyys ehdottomimmillaan.
Panama-levyt
ITE EEROLAn ensimmäinen Kolmen päivän levy tuli vastaan vajaa neljä vuotta sitten. C-kasetti ei aluksi löytänyt toimituksessa vastakaikua, kunnes se päätyi pari mutkan kautta käsiini. Muistan vieläkin tuon hetken, kun saatoin ehkä jopa huokaista ja laittaa kasetin dekkiin. Ei saisi koskaan tuomita ennen kuulemista, mutta kun musiikki ei ole kelvannut muille, niin jotenkin rima vain kohoaa kuin itsekseen.
Kasetti lähti pyörimään, hetken rahinaa, Puutarha-kappaleen kitara soi hiljaa ja verkalleen ensimmäisen biisin muoto lähti selkeytymään. Että tällaista kääntyilyä, pohdin muistaakseni alkuun, mutta kun vokaalit liittyivät kitaran kaveriksi, kiinnostuin jo huomattavasti enemmän. Lopullinen niitti taisi tulla niissä kohdin, kun villisti lof-boogierokkaava Mun kengät tahtoo hyppäsi syliin. Ehkei mitään tavattoman uutta, erilaista ja ainutlaatuista, mutta hetkessä – tai oikeammin hetkissä – oli omaa taikaansa.
Ensimmäisen levyn sulkenut Oon miettinyt usein on myös edelleen helmi, jossa viisauksia livautellaan suupielestä puolihuolimattoman tuntuisesti. Kuulija saa itse päättää, kuinka tosissaan/heittoina kuulemansa ottaa, mikä on osa toimintatavan viehätystä. Kaava toimi, sitä ei käy kiistäminen. Musiikissa kukaan ei ole tavallaan koskaan oikeassa, tai väärässä, mutta ITE EEROLAn akustissähköinen indie folkpoprock iski palleaan ja sai toistuvasti kelailemaan asioita. Sellaisella hyvällä tavalla siis.
Ensimmäisen osan biisit saavat myös avata tuplalevyn, koska kappaleet on ladottu suoraan kronologiseen julkaisujärjestykseen. Eli ensin kuullaan levy yksi, sitten levy kaksi jne. Samalla voi tietysti seurata, kuinka artistin musiikki on kehittynyt, muuntunut, kasvanut ja missä määrin tekijä viittaa toisinaan aiempiin tekemisiinsä – tahallaan tai tahattomasti.
Mielestäni musiikki on lähtökohtaisesti hetkestä syntyvää taidetta. Jostain saapuu riffi, tai melodianpätkä, kenties rivi tekstiä, joka saa toimia alkupisteenä. Ytimen ympärille lähtee joko kerääntymään lisää osia, tai sitten tapahtuu jotain muuta arvaamatonta. Kenties kaksi tai useampia kappaleen alkiota törmää toisiinsa, mutta lopputuloksena on jotain, joka vaikuttaa kummunneen kuin tyhjästä. Äsken rämpytettiin kitaraa, kokeiltiin komppia ja mumistiin ehkä paria riviä hapuillen, nyt kasassa on biisi ja jälleen yksi pieni ihme on tapahtunut. Syntyhistorioita ja luomistapoja on lukemattomia, eikä vääriä vaihtoehtoja edes ole.
Idean tasolla kaava on kiehtova: nimi tulee jostain ja noin puolitusinaa siivua on saatava narulle kolmessa päivässä, mikä on ankara takaseinä. Ainakin ensimmäinen levy tehtiin komeroon syntyneessä kotistudiossa, vaan eivät ne puitteet vaan se materiaali, kuten on jo monesti todettu. Samalla tekijä on ajettu tiukkaan paikkaan, sillä muotojen hiontaan ei ole loputtomasti aikaa, joten rosoisuus ja välittömyys on käännettävä mahdollisuuksien mukaan eduksi. Haaste on ollut varmasti monesti kova, mutta lopputulokset puhuvat jo itsessään tekijän puolesta ylistävin sanoin.
Desibeli.netin toimitukseen saapui siis ensimmäinen osa komeana C-kasettina. Kolmen päivän levy vol. 2 taisi tulla enää silkkana digiä, mutta muistan yhä retroisan Alabasterimaljakko-raidan kaihon ja hiljaa humiseva En rakasta enää sinua (vaikka oletkin kaunis) on jäänyt jostain syystä kummittelemaan mielen perukoille. ITE EEROLA löytää toistuvasti sanoille sopivat melodiat ja muodot. Joskus jotkut yhdistelmät vaikuttavat syntyneen osapuilleen vahingossa, mutta niinhän monet tärkeät asiat on keksitty lennossa ja alkuun sivutuotteina.
Samaisen vuoden 2023 lopulla ilmestyi Kolmen päivän levy III, jonka erilaisuus ja kehitys tuntuivat tuolloin suurimmilta saavutuksilta. Kolmen päivän sapluuna ja sen luomat rajoitteet tuntuivat tuottavan vähemmän ongelmia ja karikoita – liekö artistille syntynyt jo pientä rutiiniakin viimeistään näissä kohdin. Niin tai näin, mielestäni enemmän vokaaleihin luottava osa nosti tuolloin sarjan arvoa ja tekee nyt saman myös suuremmalle kokonaisuudelle. Kolmosen reippaasti folkpoprokkaava ankkuri Hiekka hupenee hiljalleen saa hymyn nousemaan suupieleen niin musiikillaan kuin loistavilla lyriikoillansa. Jos elo potkii, niin kuuntelepa lääkkeenä ITE EEROLAn pohdintaa ja huomaat olevasi puolitäyden lasin äärellä.
Kolmen päivän levy IV ilmestyi keväällä 2025 ja tuo osa meni allekirjoittaneelta täysin ohitse aikoinaan. Niinpä tutustuin vasta kokoelman myötä näihin kuuteen uusimpaan raitaan. Tarina ei kerro, josko tässäkin vaiheessa musiikkia on luotu siivouskomerolta vaikuttavassa paikassa, mistä ensimmäisen osan kansi aikoinaan kertoi. Jos tilanne on tosiaan tämä, niin hauraan kaunis Se mitä en uskaltanut sanoa on melkoinen saavutus. Kappale pohjaa akustisen kitaran ja pehmeän laulun vuorovaikutukseen, eikä taustalle tarvita juuri muuta. Hetken magiikka on rikkumaton, eikä kiireestä tai lofi-tyyppisistä kompromissiratkaisuista ole enää tietoakaan.
ITE EEROLAn musiikki on mielestäni kummunnut näillä julkaisuilla miltei poikkeuksetta positiivista paikoista, hauskoista huomioista, puolitosissaan viskatuista heitoista ja osin absurdeista tilanteista. Tuon kaiken keskellä vaarallisesta pojasta ja suhteesta kertova Outo katse on outo tapaus. Kuvaus kivusta kivun takaa ja henkilökohtaisesta umpisolmusta, josta on päästy luultavimmin irti vain leikkaamalla. Ei ole väliä, onko näin oikeasti koskaan tapahtunut, sillä musiikki sulkee helposti isompiakin kanjoneita tuosta vain.
Neljäs osa on pääosin folkimpi kuin edeltäjänsä ja kun viimeisenä soiva Haaveilen vaan katoaa kauniine akkarisoundeineen hiljaisuuteen, voin nähdä suuremman ympyrän sulkeutuvan. Hieman aiemmin Lämmintä viiniä yllättää myös sydämellisellä pehmeydellään, kertojan katsoessa taaksepäin ja kipaleen mitan lähennellessä viittä minuuttia. Kauniiseen tuokioon uskalletaan myös luottaa, eikä yksikään lause tällä erää riko viehättäväksi käyvää kuvaa.
26 biisiä, melkoinen annos tunteita ja etenkin loppua kohden myös kauniiksi kasvavia tuokioita. ITE EEROLA on luonut kaavan rajoista sarjan viehättäviä kehyksiä, joiden keskelle on siunaantunut jo monia arvokkaita hetkiä. Toivon sydämestäni, että sarja tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa.
Mika Roth
