09.11.2003
Telakka/Tampere
Harvassa yhtyeessä, jossa on naisenemmistöinen kokoonpano, tulee keikalla kiinnitettyä huomio melkein kokonaan siihen miesvähemmistöön. Näin kuitenkin meikäläisenkin miesnäkövinkkelistä pääsi käymään sunnuntaina Telakalla, jonne Mental Alaska ja If Society olivat yhteistuumin tuoneet mainion Australialaistrion Ninetyninen. Lo-fi-autotallielectronicapoppia rockilla otteella veivaavaa kengurumaan lelusyntikkabändi ehti laajalla Euroopan kiertueella pysähtyä Turun ja Helsingin lisäksi myös Tampereella. Which was nice. Come again.
Telakalla ausseja lämmitteli takuuviihdyttävää hc-punkkia veivaava Manifesto Jukebox, jonka keikalla kyllä mielellään koittaa muistaa ne earitkin korviin asti laittaa. Harvemmin sitä Telakan seiniä tulee nykyään rapisteltua ihan yhtä voimakkaalla rytkeellä. Viimeksi tuossa kesällä olin seuraamassa Jukeboxin keikkaa Hämeenlinnan ykköskesätapahtumassa eli Ämyrockissa, silloin oli jo kokoonpano kasvanut neljään herraan. Verrattuna ulkotiloihin intiimi klubikeikka oli enemmän Jukeboxin heiniä, ei tuosta paahdosta juuri ole pahaa sanottavaa. Tiukka ja riehakas veto, jossa saatiin kuulla myös ihan uusia biisejä. Mikä on aina mukavaa. Ei juuri turhia välihöpinöitä, mitä nyt Jani kertoi, että on se mukavaa olla taas kotimaassa ja Tampereella, Jukeboxkin on kiertänyt viime aikoina Eurooppaa lahjakkaasti. Antin laulu kaikui suhteellisen käheänä, eikä kepittelystä ja koputtelusta puuttunut ainakaan vauhtia ja poseerausta. Hyviä biisejä, aktiivisen keikkailun tuomaa rutiinia ja riehakasta soittamisen iloa.
Bändien välissä deejii Sami soitteli suhteellisen rauhallista hissuttelua, mikä ei mitenkään valmistanut yleisöä Ninetyninen keikkaa varten. Melbournesta tuleva, alunperin vuonna 1995 Laura McFarlanen sooloprojektina syntynyt yhtye aloitti kahdella lelusynalla ja Cameron Pottsin yliriehakkailla rummutteluilla. Mies tahkosi lyömiä sellaisella rock-otteella, että aika moni garagerumpali olisi kateudesta vihreä. Sen lisäksi, että mies pitää rytmin vielä melkoisella poseerauksella, hän ikään kuin toimi koko bändin kapellimestarina soiton ohessa kapuloiden tehdessä laajaa kaarta. Voi sanoa, että tämä kaveri todellakin eli musiikissa!
Lelusynista ja rummuista siirryttiin pian kitaraan, bassoon, ksylofoniin... viimeistään siinä vaiheessa, kun Laura asteli rumpujen taakse ja Cameron näytti, kuinka rokisti voikaan ksylofonia soittaa, olin myyty. Eikä siinä vielä kaikki, mies kaivoi vielä viulunkin esiin ja hallitsi sitäkin suvereenilla otteella! Eli neidot jäivät kokonaisuudessa enemmän sivuosiin, vaikka kyllä heilläkin tuo soittimienhallinta tuntui olevan melko laajalla skaalalla. Ainoa asia kokonaisuudessa, joka ei täysin vakuuttanut, oli laulu. Pääasiassa neitojen esittämät lauluosuudet jäivät soitannossa miltei turhaksi kuorrutteeksi, eikä Cameronin vierailu mikin ääressä ollut oikeastaan yhtään sen lumoavampaa. Onneksi jo pelkkä soitanto kantoi keikkaa vähintään riittävästi.
Voi sanoa indie-electronica-pop –keikan olevan vakuuttava silloin, kun soundista voidaan välillä unohtaa kokonaan ne leimaavat lelusynat ja soittaa pari rokkaavaa kappaletta kitara-rummut-basso –yhdistelmällä tai mikä vieläkin omaperäisempää, kappale pelkillä rummuilla ja kaksilla ksylofoneilla. (Oliko tuo nyt nimeltään Avalanche? Sopisi kuvaan...) Monilla kotikutoisella autotallielectronika –henkisillä esiintyjillä ei sympaattinen kokonaisuus tahdo kantaa koko keikkaa, Ninetynine olisi voinut soittaa vielä vaikka tunnin ilman sen suurempaa huolta yleisön pitkästymisestä. Ansiosta kolmikko taputettiin vielä encoreen ja ainakin minun silmiini satapäinen Telakka-kansa vaikutti oikein tyytyväiseltä. Minä ainakin olin.
Mental Alaskan puuhamies Arttu käväisi keikan jälkeen mainostamassa järjestäjien seuraavaa Aussikeikkaa eli Cameronin sooloproduktion Baseballin tulevaa Klubin vääntöä. Jos meiningissä on yhtä paljon munaa kuin sunnuntai-illan iloittelussa, on Klubilla tiedossa torstaina 20.11 melkoiset megapirskeet. Suosittelen.
Ilkka Valpasvuo
