10.09.2004
Lutakko/Jyväskylä
Perinteiseen festivaalityyliin myös Jyväskylän Lutakossa järjestetty Kickstart –sisäfestivaali eteni ripeään tahtiin. Päälavan ohella tilan vastapäisessä päädyssä sijaitseva sivulava tarjosi bändejä liukuhihnatyyliin, periaatteella kun toisessa soitto loppuu, potkaistaan meininki toisella lavalla käyntiin. Illan viimeisten esiintyjien odottelua lukuunottamatta ei juuri deejiimusiikin tahdissa ehditty heilua, kaksi viimeistä bändiä näet molemmat soittivat päälavalla. Tänä vuonna kolmi-iltaisena järjestetty tapahtuma oli rakennettu jopa yllättävän monipuoliseksi; Toissavuotiseen stoner/garage-tulitukseen verrattuna vuosi 2004 vaihteli paljon laajemmalla musiikillisella akselilla – taidekouluhörhöilystä tiukkaan punkkiin, komeaan kitararockiin ja monenlaiseen junnaukseen. Oikeastaan vain varsinainen konemusiikki ja metallipuoli oli rankattu pois ruokalistalta.
Työvelvoitteiden takia väliin jääneen torstain missauksista etenkin Circle harmitti, mutta ei auta. Perjantaina meininki alkoi vauhdikkaasti yhdeksän pintaan, kun viimeksi helmikuussa näkemäni Disgrace polkaisi korkeaoktaanisen rokittelunsa liikkeelle. Tänä vuonna etenkin Saksanmaalla paljon keikkailleessa viisikossa huomion varastaa solisti Il Cattivo Doctore Perrier tärisevällä lavaesiintymisellään, herra ehti setin aikana muun muassa yleisön sekaan pummaamaan tupakkaa. Hankalahan sitä olisikin omia röökejä alkaa kaivelemaan ja sytyttelemään, kun pitää samalla huolehtia siitä rokkikahkoamisesta. Uusi brasilialainen kitaristi Leroy Proud hoiti tonttiaan passelisti, vaikka mitään sen kummempaa uutuutta ei mies soundeihin ole tuonut... ainakaan meikäläisen korvaan. Kieltämättä keikka oli menevä ja raskauteensa nähden yllättävänkin groove, silti loppumauksi jäi aika tasapaksu. Osasyynsä asiaan on varmasti vielä aika kylmällä yleisöllä, joka ei näin varhain ollut saanut riittävästi voiteluaineita sisäänsä koneen käynnistykseen. Kaiken kaikkiaan yleisöä kerääntyi illan mittaan paikalle hyväkkäästi, mutta alkuillasta oli vielä aikasten autiota.
Päälavalla soittanut Office Building toi mukanaan juuri sopivasti muutamaa astetta kevyempää soitantoa. Pekko Käpin viululla ja Juho Kaitajärven koskettimilla maustettu kitaravetoinen ja folkvireinen pop jaksaa viehättää meikäläistä keikasta ja levystä toiseen. Tänään Janne Laurilan johtaman kuusikon kappaleista etenkin vanhempi Crystal Clear ja tuorein sinkkujulkaisu Never Leave The Ground jäivät korvaan. Tulevan Violent Heart -levyn kappaleista keikkapyörityksessä olivat ainakin Hands Are Full sekä seuraava single Burnt In The Speed, jonka aikana yhtye innostui ihan tosissaan rokkaamaankin, päästen miltei heviin asti. Keikan päätteeksi versioitu Townes Van Zandtin (?) haikea Waiting Around To Die -kappale päätti suhteellisen hyvän Building -keikan.
Wasted ei suurempia taukoja tarvinnut eikä niitä myöskään soitossaan tarjoillut. Uutukaisen Heroes Amongst Thieves -levynsä myötä punkrockin kotimaista eturivipaikkaansa varmisteleva nelikko soitti tiukasti yhteen näyttävällä liikkeellä ja poseerauksella. Koska edellisestä keikasta oli alle kuukausi, jätin tällä erää seuraamisen vähemmälle. Sen verran voi toki sanoa, että homma toimi niinkuin pitääkin.
Päälava tarjosikin seuraavaksi – juontajan sanoja lainatakseni – jotain aivan muuta. Lavan eteen oli ripustettu ohut harsomainen kangas, jonka läpi heijastettiin lavalle heiluneen nähtävästi kolmihenkisen projektin kohellusta. Maaginen Munuaiskone oli artistin nimi. Harsokankaan edustalla lepäsi pallilla irvokas irtopää, jonka rooli ei missään vaiheessa keikkaa selkiytynyt. Homman nimenä oli kuitenkin se, että Munuaiskone oli saapunut maan ulkopuolelta valloitusaikeissa ja toteutti invaasiotaan musiikin kautta. Kosketinhäröilyn ja turhan joutuisuuden hylänneen laulusanailun lisäksi Munuaiskoneen ”soitosta” löysi ainakin Miami Vicen tunnarisämpleä sekä Scorpionsin Wind Of Changeä. Jos huhut pitävät paikkansa, koko homma on lähtenyt liikkeelle Kotiteollisuuden biiseistä väännetyistä hissi-versioista. Sellaisilla rakennusaineilla maailman valloittamisen luulisi olevan aika helppo työ. Itseäni ”välipalaesityksen” seuraaminen viehätti, mutta kuulin joidenkin ottaneen ”taidekouluhörhöilystä” ihan kunnolla nokkiinsakin. Joka tapauksessa, valoilla rakennuttu varjoesitys kartonki(?)naamioineen oli oikeasti ihan näkemisen arvoinen, ainakin sen yhden kerran. Jälleen huhupuheen mukaan ”bändi” esiintyisi myös lauantaina, tosin sillä kertaa hississä. Että tällaista spektaakkelia...
Illan ja ehkä koko festarin parhaasta esityksestä vastasi ruotsalaista Roswellia paikkaamaan tilattu Nieminen & Litmanen. The Hypnomen -yhtyeen sivuprojektina syntynyt, Hammond-virtuoosi Sami Niemisen ja rumputaiteilija Juha Litmasen muodostama instrumentaali-groove-duo soitti erittäin tarttuvan, voisi sanoa jopa hurmaavan keikan. Kaksikko twistaa, surfaa, humisee ja rokkaa sen mitä lehmänkellolla maustetusta rumpusetistä ja jalkioilla ja kaksilla sormiolla soitetusta Hammondista irti lähtee. Kohtuullisen osuvalla Scandinavian Action Jazz –nimellä kulkeva musiikki villitsi tiukkaan pakkautunutta yleisöä pikkulavan edessä ja sivulla kuin kiima-aika koiria. Letkeilystä raivokkaaseen purkaukseen kasvava Vesuvius (The Moment Of Truth) sekä länsinaapurin esikuvalta Hansson & Karlssonilta lainattu go-go-risteily –biisi toimivat setin eräänasteisina huipennuksina. Oli sen verran loistava keikka, että pitihän se levykin sitten mennä lunastamaan. Siitä sitten lisää myöhemmin...
Wastedin tapaan vain muutama viikko takaperin todistamani keikka piti mielenkiintoa korkealla Itäväylän esityksen osalta; olisiko luvassa samanlaista suobluesista pippeliheviin heilahtavaa junnausta kuin Telakalla? Ei, tällä kertaa junnaus oli selkeästi pääroolissa. Pelkillä konetaustoilla ja parhaimmillaan neljällä kitaralla toteutettu Circlemäinen paahto oli jopa yllättävän tasapaksua ja yllätyksetöntä. Vaikkei junnauksessa sinänsä ole mitään pahaa, tästä versiosta se jokin tuntui puuttuvan. Niinpä loppukeikasta tulikin lähinnä odoteltua, jotta jokohan tämä kohta loppuu?
Päätösvuoro oli varattu debyyttialbumiaan valmistelevalle Lapkolle. Trio soitti pääasiassa marraskuuksi luvassa olevan levyn materiaalia, josta sinkkujulkaisu Stacy soi luonnollisesti jo tuttuna biisinä tarttuvimmin. Vanhempien biisien soundimaailmaa värittivät tuoreet sovitukset, mutta eniten kehitystä tuntui tapahtuneen kitaristi-laulaja Maljan äänenkäytössä (, joka aiemminkin on ollut korkeaa tasoa). Tutun epäselviä välispiikkejä lukuunottamatta välillä hyvinkin ”isoksi” avautuva laulu oli erittäin vakuuttavaa ja soiton kokonaisuudestakin ovat minun korvaani karsiutuneet suorimmat esikuvat. Purskahtelevaa särökitarajunnaustahan tuo Lapkon soitto edelleen on, mutta idearikasta ja vaihtelevaa sellaista. Rumpali Heikkosen, basisti Nordbergin ja Maljan liike on myös ihailtavaa, hiukan harmittaa että ohessa olevasta kuvasta meni rajaukset hiukan pieleen. Mutta ilmaa on alla taatusti lähemmäs kahta metriä! Yhtyeellä alkaa niin lavanedustaliikkeestä kuin fanipaitojen runsaudesta päätellen olla myös vankkaa fanipohjaa. Lupaa hyvää...
Ihan loppuun asti seurueemme ei Lapkon tulitusta seurannut. Vika oli täysin omassa väsymyksessä, olisihan noin toimivaa soittoa seurannut pitempäänkin... Kokonaisuutena perjantai sisälsi monta hyvää ja vaihtelevaa keikkaa muutamien keskinkertaisten esitysten unohtuessa nopeasti kiivastahtisen aikataulun viedessä lavalta toiselle. Ihmisiä oli sopivan täyteläisesti eikä tulviva vessakaan paljoa menoa haitannut. Ei muuta kuin keräämään voimia lauantaita varten.
Ilkka Valpasvuo
