11.09.2004
Lutakko/Jyväskylä
Kolmi-iltaisen Kickstartin päätöspäivä alkoi Lutakossa täsmällisesti yhdeksältä, kun pikkulavalle kavunnut Tigerbombs räväytti muovitilulilu-urulla maustetun biletysrockinsa liikkeelle. Vaikka tiivis setti mahdollistikin menevän hittiputken rakentamisen, ei ensimmäisen esiintyjän viitta ollut tiikeriretkueellekaan helppo kannettava. Kido Retron kehoituksista huolimatta yleisö ei vielä tässä vaiheessa iltaa tuntunut olevan kypsä jamittelemaan viisikon lystikkään rock-kahkoamisen tahtiin. Heart Grenades, Oh My Darning, The Love Millionaire ja 1000 Sparks muiden ohessa kyllä pistävät sukat pyörimään, kunhan vauhtiin on päästy. Kiitettävän pirteä veto, mutta yleisön passiivisuuden takia ei aivan yltänyt parhaiden tiikerikeikkojen tasolle.
Deep Insight tallaa vaikeaa polkua. Disco Ensemblemäistä emo-vallittelua amerikanmakuiseen ”uusgrungeen” sekoitteleva nelikko hallitsee kyllä soittonsa ja liikettä lavalla riittää. Silti biisimateriaali tuntuu ainakin livenä olevan jopa liiankin kirjavaa, vaikka ne vallit ja mollivoittoinen jylhähkö junnaus kuuluvatkin keitoksen perusraaka-aineisiin. Toki yhtye hakkaa Creedin ja Nickelbackin kaltaiset serkkunsa vaikka vasurilla, mutta aivan Lapkomaista oman soundin kiteytymistä en Deep Insightin keikasta löytänyt. Mitenhän lienee kotikuuntelussa? Solisti Jukka Nikusen johtaman bändin lava-esiintyminen alkaa toki olla aika nautinnollista seurattavaa...
Tuntui siltä, että edellispäivän tapaan kolmannen esiintyjän paikka oli varattu lujaa ja intensiivisesti soitetulle punkrockille. Ihan Wastedin tasoista settiä ei Presley Bastards vielä tarjoillut, vaikka energiaa paahdossa kyllä riitti. Tulevaisuudessa bändin uraa kannattanee silti seurata, tällä erää keskityin sosialisoimiseen.
Päättämällä jättää punkin seuraamisen vähemmälle sain kaikessa rauhassa odotella Sister Flon keikkaa. Uutta Tragician’s Hat -levyään kohtapuoliin julkaisemassa oleva viisikko oli iskussa. Jopa siinä määrin, että Samaen komea kitara sanoi sopimuksen irti keikan menevimmässä kappaleessa, tulevan levyn mielikuvituksellisesti nimetyssä Tina Turner Shitting Position. Myös tuoreimmalta eepeeltä tuttu Rumbanova rokkasi vauhdilla, Jannen ja suht tuoreen kitaristi Jarnon taputushuipennus ihastutti. Tulevan levyn biiseistä kuultiin Tina –rallin lisäksi muutama iisimpi maistiainen, ainakin September +2 sekä Quillotine jäivät mieleen. Perus Flomaisen, hempeän akustisen kitarajunnauksen lisäksi Jannen Liekki -henkiset kosketinjuoksutukset ja Jarnon pistäytymiset bonusrumpusetin äärellä leimasivat Kickstartin keikkaa, joka päätettiin jo mainitun kitaravaurion jälkeen. Jälleen mallikelpoinen esitys Riihimäen kolleilta.
Edellispäivänäkin festivaaleilla – tuolloin päälavalla – esiintynyt Maaginen munuaiskone jaksoi erikoisena härö-showna kiinnostaa sen ensimmäisen kerran. Lauantaina hississä esitetty näytös jäi puolestaan aika lattanaksi. Toteutus kärsi pienestä tilasta ja valaistuselementin puutteista; päälavan heittimiä ei oikein korvannut yksi liiankin kirkas lamppu. Miami Vicea, Scorppareita ja tällä kertaa myös sitä Kotiteollisuutta. Mutta ei, rajansa se on taidehörhöilylläkin.
Festivaalien isoin nimi oli ilman epäilyksen häivää kymmenvuotisjuhlakiertueellaan Lutakossa soittanut Lemonator. Juhlan kunniaksi Lasse Kurki ja kumppanit ovat myös julkaisseet kokoelman, joten nostalgiapainotteista keikkaa sopi nelikolta odottaa. Ja saatiinhan sitä, muun muassa molemmat encorebiisit olivat alkuaikojen suosikkeja. Silti setin hienoimmat biisit tuntuivat löytyvän kotimaan parhaisiin kitararocklevyihin lukeutuvalta The Waltzilta, kuten Once I Killed A Boy With A Girl sekä varsinaisen setin päätteeksi yleisön hurmannut California. Ainoastaan leffamaailmassakin vieraillut Is It You? nousi Valssi-levyn ulkopuolelta keikan huippuihin. Yleisesti bändin soitosta kumpusi varmuus ja sellainen rentous, jonka hallitsee vain bändi joka tietää millainen setti uppoaa yleisöön. Kun kitaranviritysviivästyksetkin osataan kuitata huumorilla ja yleisö ”pidetään kämmenellä”, on lopputulos molemmin puolin antoisaa. Illan varmin ja tarttuvin.
Aivan illan parhaan keikan leimaa en silti Lemojen keikalle sinetöi, sillä jäljellä olivat vielä Porin ihmemiehet (ja -nainen), Magyar Posse. Viimeksi kesän Provinssissa meikäläisen psykoosin saattanut ultramelankolinen kosketin/kitarajunnaus –yhtye oli jälleen liikkeellä kokonaisuuteen erinomaisesti sopivan viulistin kanssa. Johtuen edellisestä yli menneestä musiikkielämyksestä odotin illan keikkaa sekavin tuntein. Tällä kertaa ei paikalta poistuttu silmät punaisina ja raajat täristen, vaikka ei kuusikon junnauksessa tälläkään kertaa mitään vikaa tai laimeutta ollut. Unisesta raivokkaaseen kasvavat junnaukset ovat saaneet ehkä juuri sopivan lisäruiskeen viulusta ja myös hetkittäisestä ihmisäänen käytöstä. Kielien ja koskettimien takana olevat rummut pystyi hetkittäin kokonaan unohtamaan, vaikka orgaaniset lyömät ovat ensiarvoisen tärkeitä Possen vaellukselle. Ei toimisi lainkaan yhtä hyvin rumpukoneella.
Encoren arvoinen keikka päättyi dramaattisesti koskettimien kaltoinkohteluun ja lopun kaoottiseen kiertosärinään, jonka jälkitunnelmissa Lutakko tyhjeni nopeasti. Mainio ja monipuolinen festivaali, vaikkakin kuusi-seitsemän bändiä illassa vaatii aina aika lailla latautumista. Nytkin Magyar Possen aikaan alkoi jo olla kohtuullisen kypsää kamaa. Sisäfestivaaleissa kun ei sitä melua noin vain pääsekään pakoon. Niemisen & Litmasen, Lemonatorin ja Possen keikat auttoivat kuitenkin huomattavasti jaksamisessa. Vieläköhän sitä ensi vuonnakin jaksaa..?
Ilkka Valpasvuo
