29.10.2004
Sigue Sigue Sputnik oli yhtye joka päivitti 70- ja 80-luvun vaihteessa pystyyn kuolleen punkin aivan uudella tavalla, tai jotenkin näin he kaiketi halusivat kaikkien ainakin ajattelevan. Oliko kyseessä vain yksi suuri mainosmiesten kupla vai ihan todellinen bändi? Tiedä sitten tuosta, mutta ainakin allekirjoittaneen vielä muotoutumassa olleeseen musiikilliseen näkemykseen tämä outous jätti pysyvän jäljen.
Kun näin televisiosta yhtyeen ensimmäisen musiikkivideon, jonka nimi vielä oli raflaavasti Love Missile F1-11 olin yksinkertaisesti myyty. Video sylki sarjatulella cyberpunk välähdyksiä, aivan kuin olisi katsellut Blade Runneria mainoksilla – tai oikeastaan mainoksia Blade Runnerilla, reilusti nopeutettuna. Muusikoiden hiusrakennnelmat uhmasivat painovoimaa, osasivatko he soittaa? Mitä väliä sillä oli, ainakin he näyttivät vaikuttavilta. Mikä parasta, itse biisikin oli ensinnäkin jotain aivan uutta ja toisekseen erittäin hyvän kuuloinen. Tämä levy oli siis saatava ensi tilassa. Eli seuraavaksi levykauppaan niin että fillarin renkaat sauhusivat ja sekunteja myöhemmin ulos vielä muoveissa olevan vinyylin kanssa, kiireesti kotiin ja lätty levysoittimen lautaselle.
Ensimmäiseksi raidaksi oli (hyvin viisaasti) laitettu em. singlehitti, mutta mitäs sen jälkeen alkoikaan soimaan? Jokin hemmetin slovari nimeltään Atari Baby, tylsää – soittimen neula ylös ja seuraava biisi Sex-bomb Boogie vaan tuleen. Mutta mitäs täällä jokaisen raidan välissä onkaan? Eivät nämä pätkät musiikkiin kuulu – mainoksia, mitä hemmettiä? Kyllä vaan, levyn kaikki välit oli myyty takuulla suolaiseen hintaan mainostajille. Yhtyeen osakkeet lähtivät niin minun kuin varmasti levy-yhtiönkin silmissä oitis raivokkaaseen nousuun, sillä mitään tämänkaltaista ei kukaan ollut vielä tietääkseni tehnyt, ja se jos mikä on aina kunnioitettavaa.
A-puolen viimeinen biisi Rockit Miss U-S-A pääsi jo lähelle Love Missilen tasoa, mutta vasta B-puolen ensimmäinen siivu 21st Century Boy pystyi ylittämään tuon haamurajan. Tämä kappalepari tulikin myöhempinä viikkoina soimaan voimallisesti stereoissani, walkmaneissani sekä mikäli mahdollista myös vanhempieni huomattavasti tasokkaammissa stereoissa, mitä ei tosin useasti tapahtunut – tai jos tapahtuikin niin sessioilla oli taipumusta jäädä lyhytkestoisiksi. Seuraava biisikaksikko Massive Retaliation ja Teenage Thunder eivät saaneet edellisten kaltaista glooriaa, vaan jäivät kirjoissani lähinnä rivikipaleiksi. Tosin erittäin tasokkaiksi sellaisiksi. Levyn päättävä She’s My Man olikin sitten jo aivan toista maata, sillä kyseistä viisua en ymmärtänyt silloin – enkä kyllä ymmärrä vieläkään.
Kahdeksan biisin joukosta nuppiini upposivat siis täydellä teholla kolme siivua, kolmen muun jäädessä hieman näiden taakse. Kokonaisuus jäi täten osiensa summaa vähäisemmäksi, mutta silti tämä pitkäsoitto pysyi pitkään soittolistani top kympissä. Laulaja Martin Degville, yhtyeen perustanut basisti Tony James (ex-Generation X, ex-Sisters Of Mercy) , kitaristi Neal X, rumpalit Ray Mayhew ja Chris Kavanagh sekä ”efekteistä” vastaava Yana Ya Ya onnistuivat jäämään musiikkihistoriaani pysyväksi luvuksi kiitos Sigue Sigue Sputnikin. Vaikka musiikkityylini, -makuni ja -tottumukseni ovat muuttunut vuosien varrella kerran jos toisenkin hyllystäni on aina muodossa tai toisessa löytynyt Flaunt It, onhan se sentään klassikko.
Mika Roth
Kuvat: http://www.siguesiguesputnik.de/
