Hellsinki Heat Festival

Syksyn ehdoton kohokohta, Hellsinki Heat Festival, avasi joulukuun tavallista paremman keikkatarjonnan lähes täydellä Tavastialla. Kihisevässä tunnelmassa oli odotusta jostain uudesta, jostain ennen näkemättömästä ja jostain kauan kaivatusta. Vauhdikasta rockia garagella, soulilla, funkilla ja countrylla tarjoilivat The Solution (Swe), The Detroit Cobras (Usa), Baby Woodrose (Dk) ja Shake.

Festivaali alkoi hyvissä ajoin illan ainoan kotimaisen, Shaken, tahtiin. Bändi soitti ensimmäistä keikkaansa, mutta rivistön kokemus muun muassa Thee Ultra Bimboosissa, Tehosekottimessa, Disgracessa ja Xysmassa antoi oikeutuksen ottaa keikkakaste vastaan Tavastian lavalla. Pumpun musiikki liikkui funkahtavan, 50- ja 70-luku mausteisen rockin mailla, mutta hienoinen jäykkyys ja hiomattomuus vaivasi koko setin ajan. Erityisesti laulaja Milla tuntui olevan jämähtänyt jäykkään esitykseen mekkonsa tapaan. Onneksi lauluunkin saatiin loppua kohden rentoutta ja muutamia välispiikkejä tunnelman rikkojaksi. Bändin soundi kulki hyvin ja mukaan heitettiin muutama hubailupala rumpali Teron pyytäessä röökiä eturiviltä. Jengin bailailu jäi kuitenkin jäyhistelyksi uutta bändiä ihmetellessä. Kehityskelpoisuutta kokoonpanossa ja musiikissa ehdottomasti on, ehkä jo muutaman keikan jälkeen pumpusta huokuu yhtenäinen rentous yksittäisten tähtien sijaan.

Tanskalainen Baby Woodrose sai seuraavaksi vuoron antaa tahtia Tavastialle suoraviivaisen garage-paahdon mukaan. Meno oli railakasta heti trion astuttua lavalle ja Feel Like Rock’n’roll –biisin antaessa suuntaa keikalle. Keväällä Sweatmasterin kanssa yhteistyötä tehnyt pumppu oli vedossa ja sai jengin bailupäälle samantien. Enää ei pohdittu bändiä sen kummemmin, vaan annettiin musiikin tehdä tehtävänsä. Lyhyiden kipaleiden väliin heitettiin spiikkiä biiseistä ja menosta, rumpali Rocco Woodroselta ja basisti Riky Woodroselta nähtiin myös pientä vaatteiden vähenemistä. Täytyy todeta, että onneksi laulaja-kitaristi Lorenzo Woodrose ei yhtynyt strippaukseen, sen verran enemmän massaa olisi ollut nähtävillä. Mutta itse rockhan tässä oli pääosassa, ja sitä saatiinkin loistavalla paahdolla. Uuden biisin No Other Girlin kyynismelankolisesta, mutta silti ehdottoman rockista menosta siirryttiin kauemmas tunteilusta Horny As Fuck -kipaleeseen. Loppua kohden tunnelma vain tiivistyi entisestään, ja I Don’t Ever Wanna Come Down osui oikeaan.

Sopivasti lämmitelty jengi sekosi saman tien, kun The Detroit Cobras tarttui ohjaksiin. Koobramaisen laulajan Rachel Nagyn johdolla taottiin sellaista settiä, että pähkinät lentelivät jengistä aikamoisella voimalla. Samanlaista kuuman hikistä, musiikin viemää pogoilua ja bailausta ei aivan heti muistu mieleen. Loistavaa country-sävyistä, 50-lukuhenkistä ja soulahtavasti laulettua rockia kuultiin tasaisesti kahdelta vanhemmalta levyltä sekä vasta ilmestyneeltä Baby –albumilta. Keikan kohokohtia on vaikea alkaa arvottamaan, sellaista tulitusta koettiin koko tunnin ajan. Pääosin vanhoista hieman tuntemattomammista biiseistä väännettyjä persoonallisia muutaman minuutin covereita ehdittiin kuulla varsin paljon.

Mikin varressa tummalla, monitasoisella äänellään ja voimakkaalla tulkinnallaan vakuuttanut Nagy diivaili yleisölle maanläheisellä otteella, joka valloitti muutkin kuin bändin vannoutuneimmat fanit. Loputkin bändin jäsenet, parin kitaristin, basistin ja rumpalin voimin, olivat innoissaan ensimmäisestä Suomen esiintymisestään ja sen aiheuttamasta vastaanotosta. Keikasta ehdittiin kiittää moneen otteeseen puolin ja toisin, mutta vaikka Detroitin koobrille ei oltu varattu encore aikaa, dj oli jo heittänyt levyn lautaselle, jengi ei antanut periksi vaan jatkoi hurraamista. Lopulta bändikään ei voinut muuta kuin tulla kiittämään ja heittämään lisäkipaleen. Täytyy sanoa, että The Detroit Cobras menee ehdottomasti niin bändien kuin keikkojenkin kymmenen parhaan joukkoon!

Vaikka juuri oli koettu järjettömyyttä hipova keikka, oli jäljellä vielä yksi odotettu kohtaaminen ruotsalaisen The Solutionin kanssa. Hellacoptersin Nicke Anderssonin ja Detroit-legenda Scott Morganin tummaan souliin luottava kokoonpano sai kärsiä hieman jengin energiavarojen vähenemisestä. Tässä vaiheessa huomasi miksi neljän energisen keikan iltaa kutsuttiin festivaaliksi; jalkoja särki ja rauhallisuus sai uneksimaan sohvista. Itse musiikissa riitti kuitenkin kiinnostavuutta ja tasokkuutta, joten eturivissä pysyttiin. Kymmenen hengen pumppu taustalaulajine ja puhaltajineen loi soul ja rhythm’n’blues soundeja vauhdikkaan jammaavista tunnelmoivan rauhallisiin. Erityisesti taustalaulajanaiset, jotka muutaman biisin aikana pääsivät duetoimaan päävokalisti Morganin kanssa, valloittivat äänillään.

Edellisen hulluuden jälkeen The Solution vaikutti kuitenkin jopa hieman tylsältä. Jossain mielessä yritettiin olla turhankin sivistyneitä ja säröttömiä. Erityisesti Morganin herrasmies-olemus sopi kuvaan, muttei tuonut mukaan mitään yllätyksellisyyttä. Encoret päästiin kuulemaan myös ruotsalaisilta ja illan antiin sai olla varsin tyytyväinen. Hellsinki Heat Festival oli erityisen kuuma, osittain maanalaisen voiman sävyttämä, mutta ehdottomasti loppuvuoden parasta antia keikkarintamalla.

Nelli Korpi