The Ark (Swe)

Glamrockin kuningaspumppu The Ark päätti Suomen kolmen keikan minikiertueensa Turkuun perjantai-illan kunniaksi. Tuskin viikonlopulla oli kuitenkaan kovin suurta osaa keikan aikaan saamaan kuumaan huumaan, menoa olisi todennäköisesti ollut huimasti vaikka viikon jokaiselle päivälle. Jo aikaa sitten loppuunmyydyn Ruotsin ykköstykin keikka veti jengin fiilistelemään Klubille jo varhaisessa vaiheessa, vaikka lämmittelijäksi odotettu The Mo oli valitettavasti peruuttanut Turun sekä edellisillan Tampereen keikkansa.

Itse asiaan päästiin hieman puolen yön toisella puolella. Ensi hetkestä alkaen oli selvää kuka pitää tahtia yllä ja millaista tahtia tullaan pitämään. Kuumuus hyppäsi silmille ja sauna oli vihtaa vailla valmis, kun jengi jo alussa pääsi hehkumaan Father Of A Son:in tahtiin. Alkumetreiltä asti oli selvää, että Klubillinen jengiä osaa biisit ulkoa eikä pelkää näyttää sitä. Jengi tuntee bändinsä ja arvostaa sitä. Mutta selvää oli myös, etteivät parin edellisen illan keikat olleet vaatineet tippaakaan veroa The Arkin Turun keikalta. Samaa arvostusta huokui bändistä yleisöön päin ja illan tehtävä oli selvä: bailaus tulisi olemaan armottoman kovaa maestro Ola Salon johdolla.

Kuten kuvistakin näkyy, laulaja Salo valloitti menollaan, olemuksellaan ja antaumuksellaan. Lavarakenteita käytettiin laajasti hyväksi, vaatteet vähenivät ja vaihtuivat useaan kertaan. Muutamaan otteeseen Salo jopa daivaili yleisön joukossa. Loistavia biisejä saatiin kuulla erityisesti sekä vanhimmalta että uusimmalta levyltä. We Are The Ark –levyn hitit saivat vielä suuremman huumaan aikaan, kuin vuoden alussa ilmestyneen State Of The Arkin julistukset. Vanha Echo Chamber huudatti jengiä viimeistä päivää, samoin tekivät uudemmat The Others ja Rock City Wankers. It Takes Fool To Remain Sane:a edelsi itseironista kommenttia bändin naurettavuudesta ja hullusta menosta. Mutta kukapa sitä selväjärkinen haluaisikaan olla, varsinkaan tällaisella keikalla?

Esitys oli monella tapaa todella ainutlaatuinen, muutenkin kuin järjettömän meininkinsä ansiosta. Sanoituksilla tuntui olevan suuri merkitys myös live-tilanteessa. Vaikka pumpun levyihin ei allekirjoittanut olekaan suuremmin perehtynyt, ei se estänyt hoilaamasta mukana. Monensuuntaista liberaalisuutta vannova bändi nosti rockin seksuaalisuuden uudelle tasolle keikan loppumetreillä Let Your Body Decide –kipaleen myötä, vannoi jokaiseen hetkeen tarttumiseen One Of Us Is Gonna Die Young:in aikana ja turinoi useammasta muustakin biisistä pidemmät pätkät. Rauhallisia hetkiä ei juuri mahtunut settiin, vauhdikkailla ja menevillä biiseillä vietiin jengiltä jalat alta.

Ola Salon johdolla myös muu bändi pysyi vauhdikkaassa menossa mukana. Basisti Learin ilmeilyt saivat hymyilemään, samoin kitaristi Jepsonin hieman kiltimpi starailu. Kitaristi Martin Axen tuntui tyytyvän pitämään kasarilettinsä aisoissa, eikä lavan takaosan Sylvester Schlegelin tyylittelyä päässyt juurikaan ihmettelemään, paitsi kuuloaistin avulla. Vaikka Salo olikin illan kuningas mikin varressa, sai muukin bändi paikkansa parrasvaloissa. Pääosin englanniksi jengin kanssa kommunikoinut pumppu mainosti matkaavansa takaisin Ruotsiin seuraavana päivänä ”white-trash” -laiva Mariellalla. Suomeen tultaisiin kuitenkin takaisin heti, kun kutsu käy. Toivottavasti tällaista menoa ei kovin kauaa tarvitse odottaa.

Setin loppupuolella hulluiltiin limbouskisalla ja huudattamalla jengiä järjettömyyttä hipovalla tavalla In Lust We Trust -levyn Calleth You, Cometh I:n tahtiin. Olihan sitä pakko koittaa kilpailla Tampereen ja Helsingin yleisöille ja menettää loputkin äänen rippeet. Ainakin Turussa oltiin kovasti sitä mieltä, etteivät edellisten päivien jengit, saati yhteislaulut, millään voineet vetää vertaa tälle yleisölle. Täytyy myöntää, että illan reilun puolentoista tunnin setti encoreineen veti mehut totaalisen loppuun, mutta nosti sykkeen sellaiseen hekuman tilaan, jota ei tämän maan kamaralla olla aiemmin koettu. The Ark oli vielä paljon kovempi, kuin aiemmilla Suomen vierailuillaan tai mitä tältäkään klubi-keikalta oli osannut odottaa. Suorastaan sanoinkuvaamatonta.

Nelli Korpi