Wacken Open Air – torstai

Rohkaistuneena viimevuotisista kokemuksistani päätin tänäkin vuonna suunnata kulkuni elokuun alussa tuttuihin maisemiin, eli Saksaan Wacken Open Airin suuntaan. Edes sääennustukset jotka lupasivat sadetta koko festivaalin ajaksi eivät pystyneet horjuttamaan päätöstäni, joten ei muuta kuin matkaan...

Saapuessani keskiviikkoiltana Wackenin piskuisen kylän rajalle ensimmäiset sadepisarat iskeytyivät auton tuulilasiin, ja ne eivät todellakaan jääneet viimeisiksi. Voimakkaat sadealueet liikkuivat nopeina ryöpsähdyksinä alueen yli, muuttaen festivaalialueen, sekä leirintäalueiden tiet väistämättä mutakentiksi. Tästä huolimatta yleinen henki pysyi iloisena, ja perinteinen TSV Wacken – FC St. Pauli jalkapallo-ottelu sai käynnistää kuudennettoista Wacken Open Air festivaalit.

Festivaalien ensimmäinen virallinen päivä torstai, aukenikin sitten aurinkoisissa tunnelmissa, ja keskipäivän tienoilla elohopea ehti kivuta parhaimmillaan jo lähelle hellelukemia. Ohjelmassa ei ollut kovinkaan montaa yhtyettä, ja neljästä lavasta ainoastaan kaksi oli käytössä. Päivän kaikki neljä isoa nimeä esiintyivät peräkkäin toisella päälavalla True Metal Stagella. Vaihtovälit oli puristettu puoleen tuntiin, joten luvassa oli myös niitä kiireettömämpiä ja musiikittomia hetkiä.

Tämänvuotisten juhlien musiikkitarjonnan avasi iltakuudelta norjalainen Tristania, jonka goottihenkistä tunnelmametallia takova kokoonpano on hieman tavallisuudesta poikkeava. Tristania laajeni toukokuun lopulla kahdeksanhenkiseksi kun kiertuekitaristi Svein Terje Solvang kiinnitettiin rivistöihin toisen kitaristin Anders Hilden avuksi. Heidän lisäkseen yhtyeestä löytyy basisti Rune Østerhus, rumpali Kenneth Olsson, kosketinsoittaja/konevastaava Einar Moen sekä peräti kolme vokalistia. Østen Bergøy laulaa puhtaat ja melodiset miesosuudet, Vibeke Stene vastaa heleästä naislaulusta ja Kjetil Ingebrethsen hoitaa hirviöpuolen örinöillään sekä murinoillaan.

Sää oli tässä vaiheessa siis selkeä, vaikkakin reilusti keskipäivää koleampi. Niinpä Tristanialla meni pieni hetki yleisönsä lämmittelyssä, mutta jo muutaman kappaleen jälkeen kaikki tuntuivat taas muistavan että tässä oltiin ihan musiikkifestivaaleilla. Kolmen laulajan käyttö tunnelmallisessa metallissa pitää sisällään monta vaaratekijää, mutta Tristania onnistui välttämään niistä lähes jokaisen. Ainoastaan Ingerbrethsenin asennemurinat tahtoivat jäädä hetkittäin hieman muiden osuuksien alle. Tristanian soitossa rankempaa osastoa oltiin muutenkin korostettu, ja kitarat saivatkin monissa kohdin aiempaa huomattavasti enemmän tilaa itselleen. En ole kuullut Tristanian uusinta pitkäsoittoa, mutta käsittääkseni tämä lievä rankentuminen on ihan kokonaisvaltainen juttu.

Norskikahdeksikko tarjosi joka tapauksessa mukavan avauksen näille metallikekkereille, ja ainakin allekirjoittaneen ostoslistalle ilmestyi tämän keikan myötä yhtyeen viimeisin studiotuotos Ashes.

Rivakan roudauksen jälkeen lavalle nousi täsmälleen aikataulun mukaisesti Ruotsalainen pitkän linjan doom-orkka Candlemass. Yhtye otti ja hajosi jo vuonna 1993, mutta kasaantui uudelleen loppuvuodesta 2001. Uudelleenkasautunut ryhmä hajosi vielä toisenkin kerran 2004, mutta tällä kertaa ero jäi huomattavasti lyhyemmäksi ja vanhat tuomitsijat ovat täällä taas.

”Kolmatta elämäänsä” viettävä bändi pyöräytti loppukeväästä markkinoille uuden pitkäsoitonkin, joka on yksinkertaiseti nimetty yhtyeen itsensä mukaisesti. Uutukaisen kannessa on nimen lisäksi vain yksi (oikein päin oleva) risti valkoisella pohjalla, ja tuota samaa yksinkertaisuutta toistettiin myös lavasteissa. Niinpä lauteilla oli vain neljä suurta valkoista ristiä, ja taustakankaana toimi debyyttilevy Epicus Doomicus Metallicusin kannen kuva. Joskus yksinkertaisin ratkaisu on vain kaikkein toimivin.

Munkin kaavussa pitkin lavaa rellestänyt vokalisti Messiah Marcolin otti runsaslukuisen laumansa oitis raskaaseen huomaansa, ja seuraavan tunnin ajan herra ohjailikin seuraajiaan täysin suvereenisti. Bändin raskas Black Sabbath sukuinen tuomiointi osui ja upposi väkeen varauksetta, eikä edes hieman tuhdin kuuloinen basso horjuttanut kokonaisuutta. Oikeastaan moinen matalataajuus juurihoito olikin juuri kohdallaan Candlemassin mätkeessä. Muutenkin bändin soitto kuulosti kaikesta perinteikkäisyydestään huolimatta samanaikaisesti jollain oudolla tavalla tuoreelta ja elinvoimaiselta. Asia mitä ei voi sanoa todellakaan jokaisesta paluun tehneestä metallipumpusta.

Ruotsalaisdoomailijoitten väistyttyä lavalta sille nousi seuraavaksi saksalainen hauskasti nimetty rockretkue Oomph!, joka on ehtinyt julkaista jo kahdeksan saksankielistä albumia viimeisten kolmentoista vuoden aikana. Jos yhtyeen nimi oli poikkeuksellinen, samaa ei voinut sanoa ihan sen musiikista. Kokonaan valkoisiin sonnustautunut yhtye soitti keskitien keskitempoista ja keskinkertaista kitararockia, josta ei tuntunut löytyvän laisinkaan tarttumapintaa.

Paikallisiin Oomphin raskaampi rockin runttaus tuntui uppoavan kaikesta huolimatta kerrassaan näppärästi, ja bändin keikkaa oli saapunut todistamaan melkoinen lauma yleisöä. Yhteislauluista ja taputuksista päätellen hämärtyvässä illassa heitetty setti hyväksyttiin kansan syvissä riveissä yleisesti, mutta itse jäin tästä lääkkeestä kyllä hieman kylmäksi.

Illan viimeisen esiintyjän kunnia osui tällä kertaa Nightwishin osalle, joka puolentoista tunnin setillään oli päivän selvä pääesiintyjä. Edellisen esiintyjän aikana hieman harvemmaksi käynyt True Metal Stagen edusta täyttyikin jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua, ja ilmassa oli aistittavissa selvää sähköistymistä. Nightwishin kovan suosion saattoi huomata myös yleisön seassa helposti, niin kiertuepaitojen runsaudesta kuin niiden kirjavuudestakin, joten bändi oli varmasti enemmän kuin odotettu vierailija.

Viimein kellon viisareiden osoittaessa varttia yli kymmentä odotus oli ohitse ja Nightwish starttasi settinsä tuttuun tyyliin Dark Chest of Wanders biisillä, joka on siis myös yhtyeen viimeisimmän Once-pitkäsoiton avauraita. Kuten Provinssirockissa niin myös nytkin kupletin juoni oli tästä eteenpäin kaikille osapuolille selvä – Nightwish vei ja väki seurasi. Vanhemmat tapporaidat Ever Dream, Deep Silent Complete ja The Kinslayer upposivat väkeen jälleen tuttuun tyyliin, mutta jostain syystä varsinaisen setin viimeisenä vetäisynä tarjottu uudempi hittisingle Nemo sai hieman laimeamman vastaanoton. Olin odottanut kipaleesta todellista väenräjäyttäjää, mutta nyt se ei jostain syystä saanut juuri normaaleja aplodeja suurempaa palautetta. Tiedä sitten oliko biisi yksinkertaisesti vain liian uusi, vai mistä mahtoi kiikastaa.

Tarjan perinteinen asunvaihto suoritettiin tällä kertaa taas Pink Floyd laina High Hopesin aikana, ja koverikipale tuntuikin kelpaavaan erityisen hyvin runsaslukuiselle väelle. Kuolema Tekee Taiteilijan sai vuorollaan aikaiseksi todellisen sytkämeren, joka kesti kauniin kappaleen loppuun asti. Keikka tarjosi luonnollisesti myös reilun annoksen liekkejä, pommeja sekä raketteja, mikä vain korosti entisestään Nightwishin ensimmäisen päivän pääesiintyjän asemaa. Negatiivisena puolena on pidettävä sitä, että yhtye ei soittanut ainuttakaan kappaletta kahdelta ensimmäiseltä levyltä, eikä biisilista muutenkaan tarjonnut juuri yllätyksiä.

Pitkän settinsä jälkeen yhtye vetäytyi hetkeksi pois lavalta, mutta saapui pian takaisin rankkojen taputusten saattelemana. Ensimmäisenä encorena soitettiin omasta mielestäni hieman yllättäen Ghost Love Score, jonka perään kajautettu Gary Moore kasarointi Over The Hills And Far Away pisti juhlaväen nupit totaalisen sekaisin, ja kun kansa oli kuumana sai toinen extra-siivu Wish I Had An Angel lämmön vain nousemaan entisestään. Tämän jälkeen tarjottu runsas ilotulitus oli enää se puuttuva mansikka kakun päällä, jonka jälkeen ensimmäinen päivä olikin jo saatu kauniisti pakettiin.

Jatka tästä Wackenin perjantaihin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth