25.10.2005
Kun Nightwish julkaisi debyyttilevynsä Angels Fall First muistan suhtautuneeni yhtyeeseen lähinnä huvittuneesti, bändin omintakeinen ”fantasiametalli” kun kuulosti alkuun suorastaan naivilta ja lapsekkaalta. Levyn sanoituksethan kertoivat metsänväestä, taivaan saduista sun muista hömpötyksistä, eihän tuollaista voinut ollakaan – ainakaan heavyssa. Vuotta myöhemmin kauppojen hyllyille ilmestynyt Oceanborn jatkoi samoilla linjoilla päätyen niinikään ”joopa-joo” osastolleni, vaikka pari biisiä siltä jo mukavasti kolisikin (Sacrament Of Wilderness ja The Pharaoh Sails To Orion).
Tultaessa uudelle vuosituhannelle jokin oli kuitenkin ratkaisevasti muuttunut joko minussa, bändissä tai molemmissa, Wishmaster upposi näet heti alusta lähtien aivan eri tavoin kuin mikään yhtyeen aiemmista tuotoksista. Tässä vaiheessa Nightwish alkoi saavuttaa ensi kertaa myös merkittävämpää kansainvälistä menestystä, mikä vain kertaantui kahdella seuraavalla studioalbumilla. Century Child ja Once nostivatkin yhtyeen aina tähtiin saakka, mutta siitä huolimatta nimenomaan Wishmaster on pysynyt minulle rakkaimpana Nightwish albumina läpi vuosien.
Miksi näin? Ehkäpä vastaus löytyy jos kuljen pitkäsoiton jälleen kerran lävitse kappale kappaleelta.
She Is My Sin on aloituskappale jota on vaikea ylittää. Perinteistä melodista power metallia, sitähän tämä on puhtaimmillaan, mutta nyt Nightwishin lanseeraama ”oopperahevi” tuntuu ensi kerran todella nousevan tavallisuuden yläpuolelle. Täsmälleen samat sanat voi sanoa seuraavana soivasta The Kinslayerista, jossa Tarja Turusen hienosti rytmitetty laulu luo vielä näytösmäisempää ja kohtalokkaampaa tunnelmaa. Come Cover Me laskee vuorostaan hieman vauhtia, mutta tunnelma nousee – mikäli mahdollista – vielä entistäkin korkeammalle. Sävellys nojaa vähäiseen määrään ideoita, mutta se pystyy uuttamaan osistaan uskomattoman määrän vetoa. Kappale kantaakin vaivatta loppuun asti, ja nousee erääksi levyn korkeimmista huipuista. En ole oikein koskaan ymmärtänyt seuraavana soivan Wanderlustin olemassaoloa, sillä siinä ei tunnu olevan mitään sellaista ulottuvuutta tai ideaa, jota ei oltaisi edellä kuulluissa kappaleissa jo käsitelty paremmin. Eikä Two For Tragedykaan sen puoleen ole mikään mestariteos, vaikka pikkunätistä tunnelmoinnista hyvin käykin.
Tämä pieni laadullinen notkahdus taittuu kuitenkin nopeasti kun levyn nimibiisi Wishmaster tärähtää eetteriin. Kappaleesssa Nightwishin parhaat ainekset; iskevä melodia, tarttuva kertosäe, hieno kitarasoolo ja kaikin puolin majesteetilliset mittasuhteet, yhdistyvät optimaalisesti sopivaan reilun neljän minuutin mittaan. Nyrkkini nouseekin joka kerta vastustamattomasti ilmaan, kun kuulen tämän ässän livenä. Noin vahvan vedon jälkeen ei mikään tunnu hetkeen miltään, ehkäpä juuri siksi Bare Grace Misery kuulostaa joka kerta vain perus power-metallilta? Crownless nostaa jälleen vauhtia ja kitaristi Emppu Vuorinen kisaileekin halki siivun Tuomas Holopaisen koskettimien kanssa suorastaan Yngwie Malmsteenmaiseen tyyliin.
Hyvästä vaihdetaan parhaaseen kun aina upea Deep Silent Complete aukeaa täyteen loistoonsa. On miltei mahdotonta osoittaa Nightwishin tuotannosta sitä kaikkein parasta biisiä, sillä hyviä ehdokkaita on niin paljon, mutta jos valinta pitäisi tehdä tässä olisi eittämättä eräs kaikkein vahvimmista kandidaateista. Vahva vaihe jatkuu kun äärimmäisen herkkä ja henkilökohtaisen tuntuinen Dead Boy´s Poem vie tietä kohti suruisampia maisemia. Viimeisenä soiva FantasMic, joka on samalla levyn selkeästi pisin ja kunnianhimoisin sävellys, sulkee ympyrän lähestulkoon täydellisellä tavalla. Nyt rumpupatterinsa takaa tultaan jakava Jukka Nevalainenkin pääsee paremmin esille ja lievää mammuttitautia oireilevassa teoksessa on samalla kuultavissa selkeitä kaikuja kahdesta seuraavasta albumista.
Wishmaster on myös kokonaisuutena rautainen ja monet sen kappaleista nousevat vaivatta bändin kaikkien aikojen parhaiden sävellysten joukkoon. Onnistuneen kappalejärjestyksen ansiosta harvat heikommat raidat ovat lopulta päätyneet juuri oikeisiin kohtiin, ja näin nekin vain vahvistavat kokonaisuutta entisestään. Wishmasterilla yhtye nosti myös selvästi kappaleidensa tempoa ja flirttailu power metallin kanssa kävi aiempaakin selvemmäksi. Samalla Nightwish laajensi myös koko power metal genren ahtaita rajoja, tuoden samalla tuohon pölyttynyyseen lokeroon aivan uutta, tuoretta ja omannäköistä otetta.
Siinä on jo monta hyvää syytä nostaa juuri tämä albumi kaikkien muiden Nightwish levyjen yläpuolelle. Vahva kokonaisuus, kova setti biisejä ja teknisesti virheetön toteutus – klassikohan noilla eväillä syntyy.
Mika Roth
