Sonic Youth: Daydream Nation, 1988

Ensimmäinen, satunnaisia kuulemisia syvempi kosketukseni Sonic Youthin vellovaan äänimassaan tapahtui noin kuusi vuotta sitten homeisessa soluasunnossa, lainattuani kirjastosta Daydream Nation -nimisen tuplavinyylin. Albumi vaikutti aluksi kokonaisuutena hieman päämäärättömältä, mutta onnekseni maltoin ottaa sen lähempään tarkasteluun; siinä levy paljastui olevansa pullollaan herkullisen rönsyilevää kitarointia, sovituksellista kekseliäisyyttä ja ennen kaikkea toinen toistaan tarttuvampia kappaleita.

Kyseessä on siis Sonic Youthin kuudes täyspitkä vuodelta 1988, ja se päättää SST-yhtiölle tehtyjen levytysten sarjan, vieden samalla loppuun yhden kokeellisen rockmusiikin komeimmista albumitrilogioista. Daydream Nationin musiikillisia teemoja oli käytetty jo tätä edeltävillä EVOLilla ja Sisterillä, mutta vasta ensimmäisellä tupla-albumillaan yhtye saavutti tilan jossa alkuaikojen kaoottinen kitarameteli yhdistyi kauttaaltaan onnistuneeseen biisinkirjoitukseen tavalla, joka sai bändin nousemaan erinoimaisen vaihtoehtorockin tekijöiden joukosta kadehdittuun ja kiisteltyyn "Rockmusiikin hullut tiedemiehet"-sarjaan.

Levyn aloittava Teen Age Riot on edelleen bändin yli 20-vuotisen uran hienoimpia hetkiä. Kim Gordonin eteerinen ääntely harhauttaa kuulijaa tuokion tai pari, ennen kuin kaiuttimista tärähtää ikiajoiksi päähän tarttuva kitarariffi ryyditettynä Thurston Mooren innostuneen lakonisella laululla. Kakkosena seuraava Silver Rocket rokkaa astetta rajummin, hajoaa sitten täydelliseksi sekoiluksi, mutta vain noustakseen lopussa taas jaloilleen hurjaan loppukiriin. Muita erityismaininnan arvoisia kappaleita ovat ainakin melodinen Candle, upean painostava Rain King, sekä levyn päättävä, kolme erillistä kappaletta yhteen sulattava Trilogy. Albumi taiteilee koko 70-minuuttisen kestonsa ajan meluisuuden ja hajoamisen rajoilla, kuitenkaan missään vaiheessa sortumatta ideattomaan sekoiluun ja jahkailuun. Biisien tarttuvuus toimiikin eräänlaisena suodattimena, joka auttaa kuulijaa nappaamaan levyn kulmasta kiinni sen näennäisestä hankaluudesta huolimatta.

Jos tästä taidepunkin kultakaivoksesta haluaa jotain vikaa löytää, niin kasariallergiaa poteville täytyy mainita, että virvelisoundi ei ole kestänyt aikaa ihan niin hyvin kuin toivoa voisi. Toistaalta, levyn musiikillinen sisältö on niin vahvaa, että tällaiset harmittelut tuntuvat siltä kuin moittisi Kubrickin elokuvaa siitä, että pääosan esittäjällä on niin 70-lukulaiset vaatteet...

Daydream Nationin jälkeen Sonic Youthista tuli amerikkalaisen undergroundin sankari ja esikuva lukemattomille 90-luvun vaihtoehtorock-yhtyeille, joista tunnetuin on varmasti Nirvana. Siirtyminen suuremmalle levy-yhtiölle ja grungen huippukauden rock-painotteiset levyt Goo (1990) ja Dirty (1992) tekivät yhtyeestä suositumman kuin koskaan. Daydream Nation pysyy kuitenkin minulle tärkeimpänä Sonic Youth -äänitteenä, sillä vaikka bändi on julkaissut myös lähiaikoina käsittämättömän kovatasoisia levyjä, ei se ole kuitenkaan koskaan saanut yhdistettyä tuotantonsa olennaisimpia elementtejä, versoilevaa meluproge-psykedeliaa ja punkahtavaa rock-asennetta, samaan pakettiin yhtä tehokkaasti kuin tällä 80-luvun mestariteoksella.

Toni Hietamäki