PMMP

PMMP on Suomen se iso trendikäs pop-nimi juuri nyt. Muista isoista Maija Vilkkumaa painui unholaan vaisun levyn jälkeen eikä ole keikkaillut hetkeen, Zen Caféssa on näkynyt jo pitkään väsyneisyyttä, ja muuten tarjolla on ollut lähinnä heviä ja tulevia suuruuksia. PMMP sen sijaan on ottanut kaiken irti nousukiidostaan armottomalla keikkaputkella, julkaisemalla pari lisäsingleä menestyneen levyn jatkoksi ja ylipäätään näkymällä joka paikassa. Menestyksen yksi salaisuus on siis yhtyeen työteliäisyys. Toinen on ikä- ja alakulttuurirajojen ylittäminen. Nosturin keikkayleisön suurin yksittäinen osa koostui kyllä (kuten tavallista) 18-30 vuotiaista, mutta näidenkin joukossa hajonta niitti- ja nahka-asuisiin perinnehevareihin, rockpoliiseihin, City-lehden lukijakunnalta näyttäviin ynnä muihin ryhmiin oli poikkeavan suurta. Näiden jatkona oli tavallista suurempi varhaisteiniosasto, äitejä pesueineen joita en itsekään päästäisi yksin keikalle, ja useita neljänkympin tuolla puolen porhaltavia yksinäisiä diggailijoita. Vou.

Itse tulin myydyksi viime kesän Ilosaaren keikalla, joka oli villiydessään jotain aivan muuta kuin odotin. Ja se toinen levy toimii. Kovat odotukset siis minullakin tälle toiselle näkemälleni keikalle. En tiedä, missä vaiheessa lämppärinä soittanut Brightboy varmistui, mutta ainakin minä olin asiasta autuaan tietämätön ja myöhässä paikalla, kuten ilmeisesti enemmistö muustakin yleisöstä: heidän soittaessaan ulkona kiemurteli vielä pitkä jono. Ei siis heistä sen enempää, vaan pääasiaan.

Yhtye saapui lavalle yhtäkkiä. Ei intronauhaa, vaan soittajat hiipivät lavalle, iskevä Kovemmat kädet alkoi soida, ja Mira Luoti ja Paula Vesala juoksivat laulaen perässä. Siitä Mummolaan, ja (mielestäni) levyn vahvimpaan raitaan Olkaa yksin ja juoskaa karkuun. En itse vielä ollut ihan fiiliksissä, harmitti että kovimmat panokset ammutaan heti alkuun, ja Luotin ja Vesalan heilunta jopa hieman ärsytti: spontaaniuteen pyrkivä villiys ja älyttömyyskin voi vaikuttaa maneeriselta, ja ajattelin että jokainen PMMP:n keikka on varmaan tällainen, lattialla makailuineen ja kaahoine tanssikoreografioineen. Päiväkotia seurasi ensilevyn rasittava renkutus Niina, mikä yllätyksekseni sai muun yleisön voimakkaan hurmoksen valtaan.

Maria Magdalenan kohdalla aloin kuitenkin jo itsekin lämmitä: lava täytettiin sinisellä savulla, ja paikallaan rinnan seisovat laulajat valaistiin punaisella spotilla. Kliseinen, mutta ah niin toimiva ratkaisu - tunnelma oli vahva. Keikka etenikin tämän jälkeen menevästi (Rusketusraidat, Odotan ja Matoja), mutta jostain ihmeen syystä bändi päätti soittaa kolmen slovarin putken juuri ennen loppua: Joutsenet, Onni ja Oo siellä jossain mun. Ensimmäistä kyllä yleisöstä huudeltiinkin, mutta itse aloin tässä vaiheessa pahasti tylsistyä. Soittakaa nyt rokkia, perkele. Varsinaisen setin päättänyt Matkalaulu piristi sentään vähäsen.

Jos perussetti olikin jättänyt hieman ristiriitaisen tunnelman, encore-osuus pelasti illan. Pikkuveli ja Synestesia ovat mukavia biisejä, mutta tämän jälkeen bändi ajautui sanaharkkaan keskenään ja jonkun yleisön jäsenen kanssa siitä, mitä soittaa seuraavaksi. Rusketusraidoista olisi ilmeisesti ollut varastossa suomalaiskansallinen versio Ookko sä koskaan saunassa pannut kiuluineen ja kiukaalle kusemisineen (Värttinän tytöt olisivat varmasti ylpeitä jos hobitteilultaan vielä muistavat jotain tällaista joskus laulaneensa), mutta tätäkin kuultiin vain pari säetta ennen kuin bändi alkoi rokata ensilevyn punk-rallia Isin pikku tyttö. Vesalan ja Luotin valtasi jonkinlainen dionyysinen hulluus, ja toiminta lavalla deterioitui lähinnä smackdown-painia muistuttavaksi. Biisin lopussa Luoti kiipesi basisti Juho Vehmasen selkään, keplotteli itsensä roikkumaan pystyasentoon jalat kattoa kohden ja hoiti samalla käsillään bassottelun. Tuijotin tätä syy auki ja näin vain vilaukselta kuinka Vesala ilmeisesti yritti ajaa kitaristi Mikko Virran lavalta mikkiä johdosta käsin pyörittäen (eikö noista kukaan koskaan loukkaannu??).

Ja olivathan ne bändin jutut läpi keikan kiitettävän pimeitä. Joku oli tuore isä, mutta minulle jäi hämäräksi kuka, ja oliko hän edes paikalla. Soitto oli myös mukavan räväkkää, vaikka soittajat pysyttelivätkin alusta loppuun sivussa (sikäli kun pystyivät) ja antoivat tyttöjen hoitaa shown. Virta revitteli kitaraansa ja pukkasi pari soolonpätkää sinne tänne. Levyllä minua häirinneet suorastaan kumiset rumpusounditkin olivat nyt aitoa rytkettä. Ja vaikka PMMP oli perunut viikko sitten keikkojaan lääkärin Paula Vesalalle määräämän laulukiellon vuoksi, ei tämä suinkaan säästellyt ääntään vaan sortui jopa pitkähköön blackmetal-tulkintaan. Maneereja tai ei, kyllä se äimisti, ja teki keikasta kokonaisuutena kannattavan.

Teksti ja kuvat: Mikko Heimola