Nummirock – lauantai osa 2

Lauantain ulkomaalaisista nimistä ensimmäisenä estradille kapusi Miland ”Mille” Petrozzan johtama Kreator, joka on pitkän ja katkeamattoman uransa aikana noussut yhdeksi eurooppalaisen thrash metallin suurimmista nimistä. Thrash legendojen lauteille saapuminen näkyi välittömästi myös yleisömäärässä, sekä sisääntuloporttien jonoissa jotka venyivät jälleen kerran pitkänpuoleisiksi.

Petrozza lähti oitis lamppujen alle ilmestyttyään johtamaan tapahtumaa todellisin isännän elkein. Kreator oli totuttuun tyyliin hirvittävässä iskussa, eikä herra Petrozza aikonut tyytyä yhtään vähäisempään suoritukseen myöskään yleisön osalta. Alkuryöpytyksen jälkeen herra kiitti ensimmäisessä pitkässä spiikissään juhlijoita, sekä tapahtuman järjestäneitä tahoja. Samalla juhlaväelle esitettiin voimakkaaasti alleviivattu toive kunnon pitin muodostamisesta. Niinpä kun Extreme Aggressions tärähti soimaan, peitti maasta kohoava tomu pian pitin nopeammin ja nopeammin pyörivän ympyrän.

Tästä eteenpäin keikka eteni täysin Kreatorin ehdoilla. Petrozzan ja Sami Yli-Sirniön kirskuvat kitarat syytivät vinhaan tahtiin klassisia thrash riffejä pähkinöiksi menevän väen päälle, eikä kansa tuntunut saavan millään tarpeekseen. Uusimman Enemy Of God albumin Suicide Terrorist otettiin asiallisen äänekkäästi vastaan, mutta todella mahtava metakka kansasta lähti vasta kun vuonna 1986 ilmestyneen Pleasure To Kill pitkäsoiton nimibiisi sekä samaiselta kiekolta löytyvä Flag Of Hate kiskaistiin ilmoille. Jälkimmäinen siivu tosin tarjottiin vasta siinä vaiheessa, kun yleisöstä oltiin saatu puristettua riittävästi ääntä – mikä tapahtui vasta kolmannen yrityksen kohdalla. Debyytiltä löytyvä Tormentor oltiin niitattu yhteen em. kipaleen kanssa, mikä riitti räjäyttämään loputkin loat taivaan tuuliin.

Sveitsiläinen Samael aloitti uransa joskus vuoden 1987 tienoilla perinteisenä black metal bändinä, mutta vuosien saatossa industrial- ja elektro-vaikutteet ovat vieneet sveitsiläisiä yhä kauemmas aloituspisteestään ja lähemmäs idän mystiikkaa. Samael julkaisi alkuvuodesta hieman oudon tuplalevyn Era One + Lesson In Magic #1, joka ei oikeastaan edes ollut Samael-levy, vaan ennemminkin veljesten Xyn ja Vorphin kokeellista iloittelua studiossa. Edellinen ”oikea” pitkäsoitto Reign Of Light ilmestyi pari vuotta sitten ja Nummirockin keikka eteni pitkälti juuri tuon albumin soundimaailmoja seuraillen.

Kitaristi/vokalisti Vorphin synkän karismaattiseen, tummaan ja rosoiseen lauluääneen voimakkaasti personoituva Samael polkaisi koneistetun metallijyränsä käyntiin mahtavalla äänenpaineella ja rantalavan edustalle pakkautunut juhlaväki oli heti ensimmäisistä sekunneista lähtien mukana koko sielullaan. Matalaa örinää ja puhdasta laulua oudolla tavalla yhdistelevä vokalisointi, rytmikkäällä poljennolla hakkaavat koneet, takova basso, rosoiset kitaravallit sekä viimeisenä silauksena lisätyt efektit ja samplet. Näiden tekijöiden yhteissumma oli lähes maaginen, kun sveitsiläisryhmä takoi ilmoille kappaleen toisensa perään. Bändin alkuaikoina rumpujen takana häärinyt, mutta sittemmin konevastaavaksi muuttunut Xy paukutti muutamassa biisissä vielä typistettyä rumpusettiään, joka oltiin kasattu konehuoneen viereen, kun Vorph ja Makro riffittivät maisemaa kitaroillaan. Basisti Mas vaikutti puolestaan, iloisine hymyineen ja pirtsakoine olemuksineen, päätyneen aivan väärän porukan matkaan.

Epäilykset Samaelin kyvystä kääntää kappaleensa asialliseen live-muotoon voitiin haudata tämän esityksen jälkeen. Yhtyeen mystisyyttä henkivä ja genreaitoja taiten väistelevä materiaali istui yöttömän yön hämärtyvään iltaan täydellisesti. Sveitsiläisten harrastama musiikillinen alkemia olikin jotain, mitä Nummirockissa ei olla aiemmin kuultu.

Ja sitten takaisin maallisempaan maailmaan.

Saksalainen Edguy, joka levittää rockin ilosanomaa nykyään enemmänkin melodisen kasari hard rockin kuin rankemman heavyrunttauksen voimin, otti seuraavaksi haltuunsa päälavan. Yhtye, ja erityisesti sen käsittämättömän levottomia/mauttomia vitsejä laukova solisti Tobias Sammet, olikin omalla iloisella tavallaan juuri sopiva lisä juhannuksen raskasmetalli annokseen. Edellisenä päivänä Belgiassa esiintynyt ryhmä esitteli uusimmalla Rocket Ride pitkäsoitollaan rockimman itsensä, joka oli vallalla myös Nummirockin keikalla.

Edguyn esiintyminen taisi jakaa väen kaikkein voimakkaimmin kahteen leiriin. He jotka pitivät kunniassa teutoonien rymistelyä saivat nyt nautittavakseen tuhdin annoksen asianmukaista ränttätänttää, kyseenalaisia vitsejä sekä vauhdikasta powermetallointia. Ne festivaalivieraat joille kyseinen saksalaisryhmä oli vuorostaan synonyymi kirosanalle, pysyivät visusti äänietäisyyden tuolla puolen – mikä oli tosin haastava tehtävä, sillä Edguy luukutti nupit kaakossa.

Lavatory Love Machinen tahdeissa käynnistynyt setti tarjosi uuden kiekon Fucking With Fire kaahauksen lisäksi mm. Vain Glory Opera ja Out Of Control vetäisyt, sekä encorena esitetyn Trinidadin. Viimeksimainittu tuntui nostattavan kaikkein voimakkaimmin mielipiteitä, jopa bändin fanien keskuudessa. Mitäpä Edguyn keikasta voisi muuta sanoa kuin sen, että orkesteri osaa ainakin takuuvarmasti viihdyttää yleisöään. Festivaalien ainoat hyppypotkut ja ”kitara-basso rintamat” tulikin nähtyä saksalaisten toimesta.

Useaan otteeseen Desibelin sivuilla esillä ollut The Myth Of Autumn oli tämänkertaisten festivaalien viimeinen räminälavan bändi. Esiintyminen ulkomaisten isojen nimien välissä verotti väistämättä kuulijakuntaa, kun merkittävä osa juhlijoista ryntäsi tässä välissä leirintäalueelle tankkaamaan itseään. Estradin edustan vähäinen väki ei kuitenkaan kipsannut The Myth Of Autumnin kuusikkoa, vaan tilanne näytti päinvastoin antavan lisää energiaa ryhmälle.

Melankolista ja krooniseen tunnelmoinitiin taipuvaista rock-metallia soittava orkesteri nosti profiiliaan keväisellä Sinner/Saint kiekolla, jonka kolme biisiä erottuivat selvästi edukseen myös livetilanteessa. Tietysti viimeisenä biisinä kuultu Type O Negative laina My Girlfriend´s Girlfriend oli ihan piristävä, mutta coverit nyt ovat aina pelkkiä covereita. Positiivisen yllätyksen tarjosivat myös vahvat soundit, joiden ansiosta kaikki soittimet erottuivat selkeästi. Koskettimien rohkea eteentuominen kahden kitaran takaa, sekä vokalistin (demojen valossa yllättävänkin) vahva esiintyminen takasivat osaltaan onnistuneen keikan. Hyvin esiintynyt yhtye olisikin ansainnut itselleen suuremman sekä aktiivisemman yleisön.

Ruotsin joka suuntaan ehtivä metalli-ihmemies Peter Tägtgren, jolla on tälläkin hetkellä muutama erityyppistä musiikkia suoltava kokoonpano aktiivisena, saapui Nummijärvelle death metallia takovan Hypocrisyn kera. Viime syksynä uuden Virus pitkäsoiton julkaissut Hypocrisy rankensi viimeisimmällä albumillaan otettaan oikein huomattavasti, joten moni bändin vanhempi fani odotti tätä keikkaa varmasti suurella innolla.

Koska aikataulu laahasi tässä vaiheessa jo vartin verran jäljessä, joutuivat päälavan eteen ryhmittyneet kuulijat odottelemaan hieman setin aloitusta. Liekö kyseessä ollut liiallinen kiire vai mikä, mutta Hypocrisyn soundit taisivat lopulta olla huonommat kuin millään muulla päälavalla esiintyneellä yhtyeellä. Erityisesti kitarat tahtoivat puuroutua, eivätkä puhtaat lauluosuudetkaan kulkeneet oikein sillä tavoin kuin olisi voinut toivoa. Tämä soundillinen tunkkaisuus söi tietysti parasta terää tapahtumasta, mutta se mikä hävittiin äänen laadussa saatiin korkojen kera takaisin keikan intensiivisyydessä.

Tägtgren karjui välillä kuin mielensä menettänyt, bändin soittaessa suorastaan hirvittävällä vimmalla. Tämä aiheutti tietysti lavan eteen tilanteeseen kuuluvaa tungosta ja liikettä, kun ryhmän esille manaama energia etsi muotoaan.

Rantalavalla kekkerit päättänyt Mokoma pääsi aloittamaan oman osuutensa lähes kaksikymmentä minuuttia myöhässä, koska ”ruotsalaiset meinasi ottaa meidän soittoajan”, kuten vokalisti Marko Annala asian kiteytti. Annala pohti myös hetken aikaa ääneen, pilke silmäkulmassa tietysti, pienen painimaaottelun järjestämistä asian tiimoilta.

Koska aikaa oli rajoitetusti täräytti Mokoma tämän jälkeen settinsä nopeasti käyntiin ja vauhti olikin heti startista lähtien tuttua moottoritieosastoa. Tämän maailman ruhtinaan hovi albumin tappoviisu Haudan takaa, sekä jo klassikoksi kasvaneen Kurimus kiekon aloitusraita Mene ja tiedä saivat väen riehaantumaan äkkiä sekä totaalisesti. Edessä tila kävi vähäiseksi kun fanaattisimmat fanit laittoivat jatkuvan törmäyskurssin päälle, eikä taaempanakaan hiljaista/tilavaa ollut. Raivoisan alun kruunuksi väki intoutui huutamaan vielä rytmikkäästi ”Mokoma! Mokoma! Mokoma!”, kun välispiikkiä ei lähtenyt heti kuulumaan. Bändiä moinen käytös luonnollisesti imarteli ja hetken verran Annalakin näytti aprikoivan, että mitä moiseen nyt voisi enää kommentoida.

Kuten kolmena aiempanakin vuotena, niin myös nyt Mokoman keikka muodostui yhdeksi Nummirockin terävimmistä kohokohdista. Bändin ”jouduttua” vielä tänä vuonna takaisin pienemmälle rantalavalle, oli esiintymisessä jälleen huomattavasti intiimimpi lataus. Kun Kuu saa valtansa auringolta kajahti soimaan mylvi moni estradin eteen pakkautunut hevijulli kappaleen sanoja keuhkojensa pohjasta. Pahaa verta repi puolestaan voittamattomalla raivollaan järjen hetkellisesti useammastakin päästä, eikä Mokoman voittoa voinut tälläkään kertaa estää mikään. Asianmukaisen artistivierailun (Stam1nan kitaristi Pexi Olkkonen) ja encoren jälkeen tämänkertainen annos Kaakkois-Suomalaista thrashia oli siinä – vaikka pieni joukko fanaatikkoja jaksoikin pitää vielä möykkää yllä estradin edustalla.

Päälavalla esiintyi tämän jälkeen vielä Timo Rautiainen yhtyeineen, mutta allekirjoittaneelle Mokoma oli se näiden festivaalien viimeinen esiintyjä. Tähän oli hyvä päättää Juhannuspäivä, kun ilta muuttui hitaasti valoisaksi yöksi.

Kahden festivaalipäivän aikana ei näkynyt ainuttakaan vakavampaa järjestyhäiriötä, yleisen festarihengen pysyessä jatkuvasti ihailtavan korkealla. Kolme lavaa tarjosivat reilulle 20 000 katsojalle kahden päivän aikana yhteensä 26 bändiä, joista seitsemän oli ulkomaalaisia. Näiden lukujen valossa on helppo todeta, että Nummirock elää vahvaa nousun kautta. Siispä ensi vuonna uudestaan!

Voit palata tästä takaisin lauantain ensimmäiseen osaan.

Teksti ja kuvat: Mika Roth