Ämyrock

Provinssirockin tapaan myös Hämeenlinnan pieni ja lämminhenkinen ilmaisfestivaali Ämyrock sai tänä vuonna nauttia 32. kertansa kunniaksi äärimmäisen hyvistä festivaalisäistä. Auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta oli antoisaa seurata toinen toistaan mielenkiintoisia, hivenen vaihtoehtoisempia esiintyjiä Kaupunginpuiston lavalla. Poiketen muutamasta edellisestä vuodesta, tänä vuonna Ämyssä ei oikeastaan ollut yhtään ns. ”isoa nimeä”, ykköstäkynä pitäisin tunnettavuuden puolesta Mariskaa. Sitäkin kiinnostavampi ja monipuolinen olikin sitten se nousevien kykyjen ryhmä Boys Of Scandinaviasta I Walk The Lineen. Paikallista väriä saatiin väliin jättämäni hevikattauksen lisäksi Matti Johannes Koivusta ja tottakai Kari Peitsamosta.

Puistoon saapuminen osui sopivasti Peitsamon keikan alkaessa. Sympaattinen mies ja kitara-esitys piti tutusti sisällään helppoa bluesia, Karin välitöntä höpöttelyä yleisön kanssa ja tapahtumien kuvaamista miehen omaan kuvagalleriaan. Jota muuten kannattaa käydä tsiigaamassa, on aika ainutlaatuista artistin näkökulmaa keikkailuun. Harvoilla keikoilla moinen asiaa sivuava toiminta ei pilaa hetkeäkään intensiteetistä. Valtavasta biisitarjonnasta – Karin oman kommentin mukaan yli 600 kappaletta – valikoitui tällä kertaa mukaan ainakin omaelämäkerrallinen Remu Gave Me A Jacket, yleisön pyynnöstä esitetty kulmikas Mekaaninen susi, perusasioihin pureutuva Sex, Liquer & Death sekä niiden yläpuolelle siirtyvä God Spoke To Me. Setin yhdessälaulatushitteinä kuultiin menevä Viiala, oppi-isälle kumartava Lennon elää, luonnollisesti settiin nostettu Ämy-biisi sekä of course miehen suurin hitti Kauppaopiston naiset, jossa Peitsamo vaihteli biisin kesken Summertime Bluesiin ja takaisin. Homma oli hyvä päättää Born To Rockiin. Ei Ämyä ilman Karia.

Helsinkiläinen Surviainen sopi mainiosti iltapäivän porotukseen letkeän rootsreggaensa kanssa. Fonin, huuliharpun ja poikkihuilun ohella soittoa maustoi koskettimet ja perkussiot, kitaran, basson ja rumpujen luodessa pohjan. Naissolisti oli hyvä, muttei millään lailla yllättävä tai virtuoosimainen. Kokonaisuudessaan setti oli hiukan liiankin laiska, onneksi muutama ripakka ska-biisikin oli mukana. Saatiin jalat liikkeelle kunnolla. Ei letkeydessä sinänsä ole mitään vikaa, mutta se käy helposti puuduttavaksi, jos samoilla perusaineilla liikutaan. Vastaava ilmiö häiritsi myös illan toisen letkeän rytmiaktin keikassa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Ensin siirrytään klubimaailmaan ja 80-lukuiseen melankoliaan. Lähes rietasta elektrofunkia kylmään post punkiin yhdistelevä Boys Of Scandinavia oli ennakko-odotuksissani hivenen kyseenalainen ulkoilmayhtye – kuinka klubimaailma saadaan siirrettyä aurinkoon? Yllätys oli positiivinen, sillä alun hiukan tuhnun soundin jälkeen kolmikko raikasi oikein komeasti. Etenkin hittibiiseistä Good Looking ja Why Do You Love Me? lähtien kolmikko lähti todella mainioon hikiseen diskojunaan, jonka innoittamana solisti Tuomo Kuusikin luopui etäisistä peililaseistaan, repi paidan pois ja riehui lavalla kuin viimeistä päivää. Etenkin tällaisen hiukan kylmemmän musiikkityylin kohdalla moista näkee – ja kuulee – aivan liian harvoin. Jopa rohkea cover-versio Bauhausin Bela Lugosi´s Deadistä palveli kokonaisuutta hyvin. Menevyyttä arvosti myös yleisö ja uskon yhtyeen saaneen monta uutta ystävää pelkästään tämän keikan ansiosta.

Punk-skeneä paikalle houkuttelemaan oli saatu ehkä yksi alan parhaista kotimaisista viime vuosien tulokkaista. Sinänsä tamperelaisen I Walk The Linen lassoaminen punk-karsinaan on hiukan kyseenalaista – korkeintaan kyseessä on punk rock ja sellaisenakin harvinaisen melodinen ja jopa iskelmällinen. Kovista hardcore-yhtyeistä pari vuotta takaperin kasattu IWTL kumartaa jo nimellään Johnny Cashin suuntaan, samaan suuntaan viittaisi myös yhtyeen tumma tyylikkyys ja tinkimättömyys. Vaikka ihan kantriksi ei musiikillisesti mennä, on asenteessa paljon samaa.

Anna Pirkolan uruilla koristettu tiukka rokitus ja hivenen rauhallisempi melankolinen maalailu pureutuu punkin yhteiskunnallisuuden sijaan enemmän sisäisiin demoneihin, mikä on jälleen enemmän rokkia ja vähemmän punkkia. Kahden julkaistun levyn materiaalista oli varaa jättää mm. ensilevyn tähtihetkiin lukeutuva Demons Are Forever hyllylle. Ämyn parhaita hetkiä koettiin rauhallisemmalta puolelta Grand Collapsen, When I´m Gonen ja Ghost On A Tightrope ja tiukemmasta osastosta ainakin Just Like The Rest ja The Man Without A Name sekä homman päättäneen World On A Pyren tahdeissa. Vaikka ihan klubimaista hurmosta ei päälle saatukaan, on yhtyeen melodisuus ja rentous kaiken tiukkuuden keskellä maailmanluokkaa.

Mariska – tuo miesvaltaisen suomihiphopin harvinaisuus – aloitti hyvin. Uran käynnistänyt ensimmäinen hitti Tarkasta tämä pisti yleisön hyvään liikkeeseen. Samalla tuli esiteltyä kahden taustalaulajan (Afrodite ja Mila), kielisoittajien (Shigeki ja Matti -jolle tämä oli viimeinen keikka yhtyeessä) sekä levyjä pyörittäneen Jayemin muodostama yhtye. Heti perään keikkaa elävöitti paikalliset capoeira-herrat, joiden kanssa Mariska otti pientä ottelua lavalla. Muuten hyvä ajatus, mutta maestro oli sitten loppukeikasta aika kuitti... Tuskin siitä kuitenkaan johtui se, että keikka alkoi pelkän letkeilyn jatkuessa biisistä toiseen kasvaa hiukan junnaavaksi. Olisin kaivannut enemmän potkivia raitoja, vaikka Murhat ja Mari-Johannat ovatkin mainioita fiilistelyjä paisteiseen iltaan.

Kotietua nauttinut Matti Johannes Koivu yhtyeineen oli myös mainio helleorkesteri. Miehen ajattomat, pienesti kauniit melodiapoppikset herkistivät niin äidit ja tyttäret kuin miespuolisenkin yleisön. Matin hiukan maaniselta vaikuttanut esiintyminen nyt lähtee ja kohta räjähtää-tyylisine välispiikkeineen ei vienyt touhusta sitä kaunista ja heleää pohjaa, jonka kepeä musiikki toi mukanaan. Ultramariini-bänditoverin Tuomas Ilmavirran kosketintaiteilu ja viiveellä mukaan tulleen Suvi Koivun taustalaulut yhdessä bändin kepeän soitannon kanssa siivittävät matti mainiosti. Tyylillisesti vanhahtava poppis vaihtui vain hetkittäin hieman rosoisempiin mausteisiin ja kyllä Matti hetkittäin tuo soolollaankin mieleen emobändinsä Ultramariinin. Tosin lähinnä niistä kuulaista hetkistä johtuen... Biiseistä erityisesti Odota, odota, Se oli eilen ja Kalatehdas nostivat hymyn naamalle. Herkin ja kaunein hetki oli kaihoisa Kunpa kuuluisin jollekin. Hienoa.

Kuten alkuohjelmasta, myös illan viimeinen heviannos jäi näkemättä aikataulukiireiden vuoksi. Tosin eipä minulla hirveästi olisi ollut sanomistakaan Inferiorista tai Sinkingistä. Kaiken kaikkiaan vuoden 2006 Ämy oli jälleen loistava, rento ja musiikillisesti monipuolinen tapahtuma, jossa jengikään ei yleisesti ottaen tuntunut olevan liian humalassa. Aikatauluviive oli enintään vartin luokkaa, säät loistavat alusta loppuun ja kaikki toimi. Tai ainakaan minua vastaan ei tullut mitään valitettavaa. Mikäs sen mukavempaa?

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo