Red Hot Chili Peppers (Usa)

Ehtiessään keski-ikään Red Hot Chili Peppers on alkanut rakentamaan toista nousukauttaan joka edellisen kerran kävi tähänastisessa huipussaan 90-luvun alussa. Sen jälkeen yhtye on saanut aikaan tasaisia lista-ja arvostelumenestyksiä ja noussut amerikkalaisen rockin A-listalaiseksi. Viimeisintä tänä keväänä julkaistua tupla-albumia varten tuottaja Rick Rubin pystytti levytystudion uudelleen kalifornialaiseen Houdinin muinoin omistamaan kartanoon, jossa yhtye levytti edellisen mestariteoksensa Blood Sugar Sex Magickin. Ilmeisesti nelikkö yritti tavoitella samaa mielentilaa ja tunnelmaa tälle niin sanotulle sisarlevylle.

Allekirjoittaneen ensimmäinen kosketus yhtyeeseen tapahtui kun kiinnitin huomiota sen vuoden tiiviissä rotaatiossa olleeseen kauniiseen musiikkivideoon nimeltä Under the Bridge, jossa nuori koltiainen John Frusciante näppäilee yksin sitä kuuluisaa melodista introa. Ajattelin että noin sitä minäkin haluan osata soittaa ja kaivoin heti modeemiyhteydellä Online Guitar Archivesta kappaleen notaation.

Tällä kertaa Lontoon Earl's Court toimi bändin tukikohtana neljänä loppuunmyytynä iltana. Kokoluokassa ja tunnelmassaan tila vastaa Helsingin vanhaa jäähallia, ilman jäärinkiä luonnollisesti. Hilpeyttä aiheutti ainakin oluttiski, jossa oli myytävänä myös Domppaa, hinnaltaan 120 puntaa pullo, vain todellisille luksusrokkareille. Yleisön joukossa oli kaiken ikäistä väkeä, jotkut olivat tulleet koko perheen voimin. Oliko se näky jo isku katu-uskottavuudelle, jäin miettimään. Ennen konserttia kokoonnuimme kevyille katuoluille lähimmän off licence-myymälän viereen ja satunnainen kadunmies kertoi meille edellisen illan keikan tunnelmia, olikohan hän edelleen matkalla kotiin? Kertoman perusteella tulossa oli pitkä ja antoisa keikka ja ilta oli päätetty Under the Bridgeen, mikä tietysti nostatti tunnelmia.

Saavuin Earl's Courtiin kesken lämmittelyajojen ja !!! soitti kovaa diskanttimeteliä joka kierteli ilkeästi pitkin hallin seiniä. Yhtye olisi pitänyt nähdä lähemmältä etäisyydeltä arvioidakseen heidän antinsa, tällä kertaa se jäi armottomasti taustameteliksi ja katsoessa hallin kentän eturiviin, siellä tuskin jäsenkään liikkui. Mikin päässä oli kaksi laulajaa ja lavaenergiaa kyllä riitti, muutamassa kappaleessa löytyi oivallisia syntetisaattoriajoja, mutta kenelläpä ei näinä retrosoittimien kulta-aikoina niitä olisi. Jätetään siis yhtye hautomaan ehkä kohti parempia aikoja.

Red Hot Chili Peppers aloitti noin tunnin valmisteluiden jälkeen, valot tiputettiin ja näkyviin jäivät vain Chad Smithin vihreätä valoa hohtavat rumpukannut. Lavalle kampesivat John Frusciante pikkutakkiin ja vaaleanpunaiseen kauluspaitaan pukeutuneena, rumpali perushuivissaan ja Flea hohtavan valkoisissa tenniskengissään ja obskuurissa ihoa myötäilevässä värikkäässä trikoossaan. Kolmikko aloitti yllätten muutaman minuutin revittelysessiolla, joka oli aika mukava yllätys pikamaratonmaisen kappaleenpurkuoperaation edessä. Kun mietti yhtyeen kappalevalikoimaa niin rento ”ajantuhlaus” tuntui asettavan tahdin ja tunnelman heti alusta. Lavarakennelma oli keskikoinen ja avoin. Takaseinä ja lavasta eteenpäin katossa pitkittäin oli ripustettuna videotauluja ja muutaman kappaleen ajan katosta laskeutuivat valotarjoittimet joihin oli ripustettuna valonheittimiä. Laulajan edessä oli asennettuna pikakamera joka teki hienoja ”bullet time” efektejä videotauluille.

Aloitusjamien aikana John Frusciante otti tilastaan kaiken irti ravaten, pyörien ja hyppien kitaransa kanssa. Flea vaikutti jotenkin ”orankimaiselta” lyhyessä olemuksessaan ja matomaisella liikehdinnällään. Rumpali tuntui latovan tahtia pesään täydellä teholla heti alusta lähtien. Patteristo jää hieman taka-alalle kun havainnot kiinnittyvät kaikkeen lavalla liikkuvaan. Viimeisenä jäsenenä lavalle tanssahtelee Anthony Kiedis, joka muutaman varjonyrkkeilyotteen perään nappaa mikin ja aloittaa konsertin Can't Stopilla, erä yksi on alkanut.

Kappaleiden edetessä tuntuu että John Fruciante on varastamassa shown. Mies on todellisesti instrumenttinsa valtias. Levyiltä kuultuna en ole ymmärtänyt miten tärkeän osan kappaleiden tukirangasta mies on vastuussa. Kitaran lisäksi monta kertaa kuuluvat stemmat ovat hänen esikoisalaansa. Sooloissa otetaan vapauksia tulkinnassa, efektejä ei ylikäytetä, soittotyylejä vaihdellaan kevyestä funkpoljennosta raskaisiin kertosäkeisiin. Frusciante otti lavaliikehdinnällä vauhtia esitykseensä ja täyden vapauden langattomasta vahvistimesta. Maneereista löytyi myös poseeraaminen polvillaan eli ottamassa ”taisteluvoittoa” Hurriganesin Järvisen tyyliin. Välisoitoista tunnisti London Callingin alkuintron ja Led Zeppelinin kappaleiden tapailuja.

Varmasti menestyksen mukaanaansa tuomat huonot ajat ovat tuoneet oman siivunsa tunneskaalaan, väriä ja syvyyttä kyllä löytyy. Tarinoita liikkuu että Frusciante joutui opettelemaan näppäilyn alusta alkaen uudelleen loppuunpalamista seuranneiden vaikeiden vuosien jälkeen. Peppersin korkeakoulu on siis käyty läpi kaikessa hyvässä ja pahassa, mies liittyi bändiin ollessaan vasta 18-vuotias astumalla yliannostukseen kuolleen Hillel Slovakin kenkiin. Kaiken päälle hatunnosto suurelle taiteilijalle joka ei tähtistatusta enää haikaile Jimmy Pagen tai Slashin tapaan vaan hoitaa tehtävänsä taitavasti osana ryhmää. Mr Frusciante on siis palannut takaisin elämän ja luovuuden maille.

Jokainen bändin jäsen oli hyvällä juttutuulella aina kun siihen tuli tilaisuus. Nähtiin sellaistakin että välispiikki jatkui toisen alustamana, Flea ainakin lateli pakonomaiset Bushin vastaiset lausumat. Useimmiten keskustelut jäivät mitään sanomattomaan yleisön tunnelman kohottamiseen. Anthony Kiedis oli vakuuttava, mutta hieman tosikkomainen tänä iltana. Suuren osan ajasta kuitenkin miehen kasvoja ei näkynyt pitkien hiuksien takaa. Laulaja puristi mikkiään hanskat kädessään kun tehoja irti saadakseen. Laulu meni eteenpäin ilman improvisaatioita ja rap-maneerit olivat unohtuneet. Lavamaneereista mainittavaksi jäi paidan päältä repiminen väkivaltaisesti pyörien ja Fruscianten soolon loppumista odottaminen istualtaan ja pikajuoksu takaisin mikin ääreen. Mainittakoon että jokaiselle instrumentille varattiin tauko lyhyelle soololle, joka sitten kantoi aina seuraavaan kappaleeseen.

Miltä Stadium Arcadiumin uudet kappaleet sitten kuulostivat? Erittäin hyviltä. Valintoina olivat tänä iltana muun muassa Tell Me Baby, Charlie, Snow ja Warlocks. Uudet kappaleet istuivat vanhojen sekaan ja kaikki tutut elementit jotka rakentavat yhä kokeellisemman, mutta silti tunnistettavan tyylin. Monesta tulee varmasti toivottuja keikkakappaleita jatkossa. Yhtye on selvästi siirtynyt menneisyydestä eteenpäin ja kun he soittivat raskaan version noin 20 vuoden takaisesta Me and My Friendsistä, ei yleisö tuntunut olevan enää mukana. Yleisö heijasti takaisin parhaiten By The Wayn ja Californicationin. Encorena vedettiin hieno ja oppikoulumainen Soul To Squeeze ja ehkä se toiseksi tärkein kappale, Give It Away

Mikä on siis Red Hot Chili Peppersin jatkuvan suosion salaisuus? Yksi osa luetaan periksiantamattomaan (valkoisen miehen) funkin sanoman julistamiseen joka on kestänyt läpi kaikki kaudet hardrockista grungeen nu-metalista hip-hopin hyökyaaltoon. Toinen osa on ydinakseli Flea-Kiedis joka on kestäny kovia menetyksiä ja vaikeita aikoja mutta aina koonneet joukkueen uudelleen. Kolmas on kappaleiden jatkuva keinuminen marginaalin ja yleisön lemmikkien välillä vaikka tuskin näitä stadionhirmuja voi enää autotallibändiksi kutsua. Earl's Courtilla yleisön kanssa ei paljon otettu yhteyttä ja ehkä bändin mielessä oli vielä ne kaksi seuraavaa iltaa.

Ehkä Peppers on ollut jo niin kauan siinä valtionradion ainoassa kelvon kuuloisessa radiolokerossa kaiken muun supertuotetun liejun välissä että pelkästään sen takia heistä on vaikea olla pitämättä. Bändi, jonka jokainen voi tuntea omakseen. Tänä iltana kun bändin neljä jäsentä soittivat tiiviissä ryhmässä keskellä lavaa, kuin toisilleen tai vain kavereiden kesken, ei siihen mielestäni suuria puitteita koskaan ole tarvittu. Mutta silti yksi kappale oli jäänyt puuttumaan jonnekin sillan alle, tahti loppui kun seinään ja jäljelle jäi pieni pettymys.

Teksti ja kuvat: Samuli Ruuskanen